1)

Onko nyt tarkasteltavaan tapaukseen ratione temporis sovellettavan Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 108 artiklan soveltamista koskevista yksityiskohtaisista säännöistä 22.3.1999 annetun asetuksen (EY) N:o 659/1999 (1) 16 artiklaa (jonka mukaan ”Tuen väärinkäyttötapauksissa komissio voi aloittaa 4 artiklan 4 kohdan mukaisen muodollisen tutkintamenettelyn, sanotun kuitenkaan rajoittamatta 23 artiklan soveltamista. Tämän asetuksen 6, 7, 9 ja 10 artiklaa, 11 artiklan 1 kohtaa sekä 12, 13, 14 ja 15 artiklaa sovelletaan soveltuvin osin.”) tulkittava siten, että takaisinperimistä koskevan alustavan päätöksen tekeminen on Euroopan komission tehtävä myös silloin, kun kyse on tukien väärinkäytöstä (sanotun kuitenkaan rajoittamatta komission oikeutta saattaa asia suoraan unionin tuomioistuimen käsiteltäväksi asetuksen (EY) N:o 659/1999 23 artiklassa tarkoitetulla tavalla)?

Jos edeltävään kysymykseen vastataan kieltävästi, onko 22.3.1999 annetun asetuksen (EY) N:o 659/1999 16 artikla julistettava pätemättömäksi Euroopan unionin toiminnasta tehdyn sopimuksen 108 artiklan 2 kohdan (entinen EY:n perustamissopimuksen 88 artiklan 2 kohta) rikkomisen nojalla?

2)

Onko 22.3.1999 annetun neuvoston asetuksen (EY) N:o 659/1999 täytäntöönpanosta 21.4.2004 annetun komission asetuksen (EY) N:o 794/2004, (2) sellaisena kuin se on muutettuna 30.1.2008 annetulla komission asetuksella (EY) N:o 271/2008, (3) 9 artiklan 1 ja 2 kohtaa tulkittava siten, että kyseisissä kohdissa sisämarkkinoille soveltumattomien ja sääntöjenvastaisten valtiontukien palauttamista varten säädettyä korkoa sovelletaan myös siinä tapauksessa, että kyse on sellaisten ehdollisella päätöksellä hyväksyttyjen valtiontukien takaisinperimisestä, joissa väärinkäyttö on aiheutunut asetetun ehdon toteutumisesta?

1)

Onko direktiivin 2002/20/EY (1) 12 artiklan 1 kohdan a alakohta esteenä kansalliselle oikeussäännölle, jonka nojalla mainitun direktiivin mukaisesti valtuutuksen saaneiden toimijoiden maksettavaksi asetetaan hallinnolliset kustannukset, joita kansalliselle sääntelyviranomaiselle kokonaisuudessaan aiheutuu kaikkien toimintojen organisoinnista ja suorittamisesta, mukaan lukien sääntelyä, valvontaa, riitojen ratkaisua sekä seuraamuksia koskevat tehtävät, jotka kansalliselle sääntelyviranomaiselle on osoitettu unionin sähköisen viestinnän sääntelyjärjestelmän (direktiivit 2002/19/EY (2), 2002/20/EY, 2002/21/EY (3) ja 2002/22/EY (4)) puitteissa, vai rajoittuvatko direktiivin 2002/20/EY 12 artiklan 1 kohdan a alakohdassa luetellut toiminnot kansallisen sääntelyviranomaisen harjoittamaan ennakkosääntelyyn?

2)

Onko direktiivin 2002/20/EY 12 artiklan 2 kohtaa tulkittava siten, että kansallisen sääntelyviranomaisen hallinnollisia kustannuksia ja perittyjä maksuja koskeva vuotuinen selvitys a) voidaan julkaista julkisyhteisöjen laskentatoimea koskevien kansallisten lakien mukaisesti sen varainhoitovuoden päättämisen jälkeen, jonka kuluessa hallinnolliset maksut on peritty; b) antaa kansalliselle sääntelyviranomaiselle mahdollisuuden tehdä ”asianmukaisia tarkistuksia” myös varainhoitovuosilta, jotka eivät välittömästi edellä tai seuraa asianomaista varainhoitovuotta.

—

valituksenalainen tuomio on kumottava;

—

tämän johdosta on hyväksyttävä valittajien ensimmäisessä oikeusasteessa esittämät vaatimukset ja siis kumottava parlamentin 19.3.2015 tekemä päätös, jolla ”Luxemburgissa sijaitsevan Konrad Adenauer -rakennuksen laajennus- ja uudistushankkeen” erää 73 (energiantuotanto), viite INLO — D — UPIL — T — 14 — AO4, koskevaa julkista rakennusurakkaa koskeva sopimus annettiin ENERGIE-KAD- nimiselle tilapäiselle yhteenliittymälle (joka muodostuu yhtiöistä MERSCH et SCHMITZ PRODUCTION SARL ja ENERGOLUX SA) ja jossa ei vastaavasti valittu valittajien tarjousta;

—

parlamentti on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Unionin yleisen tuomioistuimen 4.4.2019 asiassa T-61/18 antama tuomio on kumottava siltä osin kuin siinä hylätään valittajan vahingonkorvausvaatimus aineettomasta vahingosta

—

Komissio on velvoitettava korvaamaan valittajalle aiheutunut aineeton vahinko ja maksamaan hänelle kertaluontoisesti 100 000 euron suuruinen korvaus

—

Komissio on velvoitettava korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

2.

Onko Amsterdamin arrondissementin yleisen syyttäjäviraston syyttäjä, joka soveltaa eurooppalaisesta pidätysmääräyksestä ja Euroopan unionin jäsenvaltioiden välisistä luovuttamismenettelyistä annetun Euroopan neuvoston puitepäätöksen täytäntöönpanosta 29.4.2004 annetun Alankomaiden lain (Nederlandse Wet van 29 april 2004 tot implementatie van het kaderbesluit van de Raad van de Europese Unie betreffende het Europees aanhoudingsbevel en de procedures van overlevering tussen de lidstaten van de Europese Unie) 14 §:ää, puitepäätöksen 6 artiklan 2 kohdassa tarkoitettu täytäntöönpanosta vastaava oikeusviranomainen, joka on luovuttanut luovutettavaksi pyydetyn henkilön ja joka voi antaa puitepäätöksen 27 artiklan 3 kohdan g alakohdassa ja 4 kohdassa tarkoitetun suostumuksen?

—

kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 23.5.2019 asiassa T-222/17 antaman tuomion siltä osin kuin siinä pysytetään sakko, joka valittajille riidanalaisella päätöksellä (1) määrättiin, ja velvoitetaan valittajat korvaamaan oikeudenkäyntikulut

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin siinä määrätään valittajille 26 739 000 euron suuruinen sakko

—

alentaa valittajille määrätyn sakon määrää 5 877 732 euroon kaikkien kolmen valitusperusteen perusteella tai ainakin 17 679 141 euroon yksinomaan ensimmäisen valitusperusteen perusteella, 13 305 478 euroon yksinomaan toisen valitusperusteen perusteella, 19 099 565 euroon yksinomaan kolmannen valitusperusteen perusteella, 8 228 824 euroon ensimmäisen ja toisen valitusperusteen perusteella tai 9 503 913 euroon toisen ja kolmannen valitusperusteen perusteella ja

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut unionin yleisessä tuomioistuimessa aiheutuneet kulut mukaan lukien.

1)

Valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe ensinnäkin siksi, että sen perustelut ovat epäyhtenäiset ja epäselvät niiden oikeudellisten kriteerien osalta, joita sovelletaan osittaisen immuniteetin myöntämiseen, ja toiseksi siksi, että kun valituksenalaisessa tuomiossa sovellettiin oikeudellisia kriteerejä, siinä otettiin ilmeisen vääristyneellä tavalla huomioon todisteet ja jätettiin huomiotta todistustaakkaa koskevat säännöt.

2)

Valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe, koska siinä tulkittiin ja sovellettiin virheellisesti sakoista vapauttamisesta ja sakkojen lieventämisestä kartelleja koskevissa asioissa annetun vuoden 2006 tiedonannon 26 kohdan kolmannen luetelmakohdan mukaisia osittaista immuniteettia koskevia sääntöjä.

3)

Valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe vuoden 2006 tiedonannon III osaa sovellettaessa, kun siinä katsotaan, että yritys, joka esittää toisena todisteita, joilla on merkittävää lisäarvoa, ei voi tulla ensimmäisen tällaisia todisteita esittäneen yrityksen, joka ei täytä sakkonsa alentamiseksi asetettuja edellytyksiä, sijaan.

—

kumoaa unionin yleisen tuomioistuimen 22.5.2019 asiassa T-604/15 antaman tuomio

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen (1) ja vahvistaa valittajan aseman mpk-yrityksenä (mikroyritykset sekä pienet ja keskisuuret yritykset) ja

—

velvoittaa komission korvaamaan oikeudenkäyntikulut, mukaan lukien menettelystä unionin yleisessä tuomioistuimessa aiheutuneet kulut.

1)

Valituksenalaisessa tuomiossa on oikeudellinen virhe sikäli kuin siinä todetaan, että i) säännöistä, joita soveltaen voidaan todentaa yhdenmukaisesti osallistujien olemassaolo ja oikeudellinen asema sekä niiden toiminnalliset ja taloudelliset edellytykset sellaisten epäsuorien toimien yhteydessä, joita tuetaan avustuksilla Euroopan yhteisön seitsemännestä tutkimuksen, teknologian kehittämisen ja demonstroinnin puiteohjelmasta ja Euroopan atomienergiayhteisön seitsemännestä ydinalan tutkimuksen ja koulutuksen puiteohjelmasta 18.12.2012 annetun komission päätöksen 2012/838/EU (2) liitteessä olevat 1.2.6 ja 1.2.7 kohdat ja ii) tiettyjä yhteisön ohjelmien hallinnointitehtäviä hoitavien toimeenpanovirastojen asemasta 19.12.2002 annetun neuvoston asetuksen N:o 58/2003 (3) 22 artikla liittyvät erillisiin muutoksenhakukeinoihin.

2)

Valituksenalaisessa tuomiossa sovelletaan virheellisesti ja rikotaan mpk-suositusta (4) ja loukataan oikeusvarmuutta ja luottamuksensuojaa koskevia oikeudellisia perusperiaatteita (ja tuomio on tämän vuoksi oikeudellisesti virheellinen) toteamalla, että on säännösten mukaan sallittua kieltää valittajalta mpk-yrityksen asema mpk-suosituksen ”tarkoituksen ja hengen”perusteella huolimatta siitä tosiseikasta, että valittaja täyttää muodollisesti mpk-suosituksen edellytykset (mitä valituksenalaisessa tuomiossa ei ole kiistetty).

3)

Valituksenalaisessa tuomiossa on ilmeinen arviointivirhe ja se on aineellisesti pätemätön sikäli kuin siinä todetaan, ettei valittajan ”tarvitse kamppailla mpk-yritysten yleensä kohtaamia vaikeuksia vastaan”(ja ettei valittaja tämän vuoksi olisi mpk-yritys mpk-suosituksen ”tarkoituksen ja hengen”mukaisesti).

—

katsomaan ja toteamaan lainvastaiseksi Euroopan parlamentin 11.12.2015 tekemän päätöksen kieltäytyä maksamasta lisäkorvausta harjoittelujaksoja ja opintokäyntejä Euroopan parlamentin pääsihteeristössä koskevien sisäisten sääntöjen 24 artiklan 9 kohdassa tarkoitetuille vammaisille harjoittelijoille

—

toteamaan tämän seurauksena, että kantajalla on oikeus saada harjoittelujaksoja Euroopan parlamentissa koskevien sääntöjen 29 artiklan 9 kohdassa määrätty lisäkorvaus, sillä kantajan vammaisuuden aste on 70 prosenttia

—

velvoittamaan Euroopan parlamentin maksamaan kantajalle sovellettavissa säännöksissä tarkoitettu lisäkorvaus korkoineen rahan arvon muutos huomioon ottaen hallinnollisen pyynnön tekemispäivästä lukien maksun tosiasialliseen suorittamiseen saakka sekä korvaamaan tästä oikeudenkäynnistä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

1.

Parlamentilla ei ole harkintavaltaa harjoittelujaksoja ja opintokäyntejä Euroopan parlamentin pääsihteeristössä koskevien sisäisten sääntöjen 24 artiklan 9 kohdassa määrätyn vammaisten henkilöiden lisäkorvauksen suorittamisen osalta.

2.

Vammaisuuden asteen on vahvistanut tai todennut Euroopan parlamentin asiantuntijalääkäri, jonka mukaan se perustuu kansalliseen todistukseen tai harjoittelijaa hoitavan lääkärin antamaan yksityiskohtaiseen lausuntoon ja siinä viitataan ”Euroopan tasolla lääketieteellisiä tarkoituksia varten suoritettavaan sairauskohtausten arviointiin henkilön fyysisestä ja henkisestä koskemattomuudesta”.

3.

Vaikka oletettaisiin, että Euroopan parlamentilla on harkintavaltaa käsiteltävässä asiassa, se on ylittänyt harkintavaltansa ilman perusteita. Tältä osin on täsmennettävä, että kyseessä olevissa säännöissä tehdään ero sellaisen tilanteen, jossa vammaisuus on todettu kansallisen viranomaisen todistuksessa, kuten käsiteltävässä asiassa, jossa sen on vahvistanut Euroopan parlamentin lääkäri, ja sellaisen erilaisen tilanteen välillä, jossa vammaisuus on todettu harjoittelijaa hoitavan lääkärin lausunnossa. Ainoastaan tässä jälkimmäisessä tilanteessa Euroopan parlamentin lääkäri toteaa vammaisuuden asteen.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan veron määrääminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jotka täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajan sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantaja mukaan lukien) ja että kantaja oli saanut tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IB §:ssä vahvistettu ”täysimääräinen vapautus” on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantaja mukaan lukien) ja että kantaja oli saanut tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IE §:ssä säädetty ”vastaavaa korkoa” (matched interest) koskeva poikkeus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jotka täyttävät vuoden 2010 verolain 9 A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

10

Kymmenes kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IB §:ssä säädetty ”täysimääräinen” vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IE §:ssä säädetty ”vastaavaa korkoa” (matched interest) koskeva poikkeus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

10

Kymmenes kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantaja mukaan lukien) ja että kantaja oli saanut tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jota täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jota täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IB §:ssä säädetty ”täysimääräinen” vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IE §:ssä säädetty ”vastaavaa korkoa” (matched interest) koskeva poikkeus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jota täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajan sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

10

Kymmenes kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

11

Yhdestoista kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jota täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki myös oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan veron määrääminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jotka täyttävät vuoden 2010 verolain 9 A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa verrattavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371IB §:ssä säädetty ”täysimääräinen” vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan veron määrääminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jotka täyttävät vuoden 2010 verolain 9 A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

10

Kymmenes kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 176 perustelukappaleessa, että on olemassa tuensaajien ryhmä (kantajat mukaan lukien) ja että kantajat olivat saaneet tukea, joka oli perittävä takaisin riidanalaisen päätöksen 2 artiklan 1 kohdan nojalla.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä eikä perustellut riittävästi päätöstään, kun se yksilöi viitejärjestelmän riidanalaisessa päätöksessä.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä eikä perustellut riittävästi päätöstään, kun se luokitteli riidanalaisessa päätöksessä virheellisesti konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen poikkeukseksi viitejärjestelmän tavanomaisesta toiminnasta.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, kun se katsoi riidanalaisessa päätöksessä, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus merkitsee eri talouden toimijoiden välistä syrjintää.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä on oikeudellisia virheitä ja ilmeisiä arviointivirheitä, kun siinä katsotaan, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei ole perusteltavissa viitejärjestelmän luonteella tai yleisellä rakenteella.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio sovelsi virheellisesti SEUT 107 artiklan 1 kohtaa ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen valitessaan viitekehystä verojärjestelmän analysoimiseen. Komission olisi pitänyt pitää viitekehyksenä Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmää eikä yksinomaan varsinaista ulkomaisia väliyhtiöitä (CFC) koskevaa järjestelmää.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan ja/tai teki ilmeisen arviointivirheen soveltamalla virheellistä lähestymistapaa CFC-järjestelmän analyysiin. Riidanalaisen päätöksen 124–126 perustelukappaleessa komissio piti virheellisesti Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvun säännöksiä tietynlaisena poikkeuksena sen 5 luvussa säädettyyn yleiseen veroon.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen SEUT 107 artiklan 1 kohdan soveltamisessaan, kun se katsoi riidanalaisen päätöksen 127–151 perustelukappaleessa, että valikoivuutta koskeva edellytys täyttyi, koska yrityksiä, jotka olivat tosiasiallisesti ja oikeudellisesti toisiinsa rinnastettavassa tilanteessa, kohdeltiin eri tavoin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 371ID §:ssä säädetty 75 prosentin vapautus on perusteltavissa verojärjestelmän luonteella ja yleisellä rakenteella.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan verotaakan asettaminen ryhmänä ulkomaisille väliyhtiöille, jota täyttävät vuoden 2010 verolain 9A osan 9 lukuun sisältyviä vapautuksia koskevat edellytykset, loukkaisi kantajien sijoittautumisvapautta SEUT 49 artiklan vastaisesti.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä tehtiin ilmeinen arviointivirhe, joka koski 75 prosentin vapautusta ja kiinteää osuutta koskevaa kysymystä.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan komission päätöksessä ei noudateta unionin oikeuden yleistä syrjimättömyyden tai yhdenvertaisen kohtelun periaatetta.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se sovelsi analogisesti neuvoston direktiiviä (EU) 2016/1164, (1) joka ei ollut ajallisesti sovellettavissa, tai tukeutui kyseiseen direktiiviin perusteettomasti.

—

katsomaan, ettei kyseessä ole lainvastainen valtiontuki, ja (i) kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final siltä osin kuin siinä katsotaan, että kyseessä on lainvastainen valtiontuki, ja (ii) hylkäämään Yhdistyneelle kuningaskunnalle esitetyn vaatimukset periä kantajilta takaisin väitetysti lainvastainen valtiontuki, jonka ne ovat tässä yhteydessä saaneet (riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artikla)

—

toissijaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen 2 ja 3 artiklan siltä osin kuin niissä vaaditaan Yhdistynyttä kuningaskuntaa perimään väitetty valtiontuki takaisin kantajilta

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisessa päätöksessä on ilmeisiä arviointivirheitä asian kannalta merkityksellisten tosiseikkojen ja oikeudellisten seikkojen arvioinnissa.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio katsoi virheellisesti, että CFC-säännöt ovat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu tukitoimenpide ja että tämän vuoksi kyseisillä säännöillä annettiin valikoiva etu tietyille toimijoille.

3.

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan jopa siinä tapauksessa, että oletetaan, että asiaomaiset CFC-toimenpiteet olivat SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettua valtiontukea, riidanalaisessa päätöksessä katsottiin virheellisesti, että mitään sellaista oikeuttamisperustetta ei ollut, jonka perusteella asianomaiset toimenpiteet olisivat unionin valtiontukisääntöjen mukaisia. Riidanalainen päätös on lisäksi epälooginen ja epäjohdonmukainen, koska komissio katsoi asianmukaisesti, että Yhdistyneen kuningaskunnan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9 A osan 9 luku on oikeutettu tapauksissa, joissa ainoa syy CFC-veron soveltamiseen on ”Yhdistyneeseen kuningaskuntaan liittyvä pääoma”-kriteeri sillä perusteella, että kyseistä kriteeriä voi olla kohtuuttoman vaikea soveltaa käytännössä, mutta samanaikaisesti — ja riittäviä perusteluja esittämättä — komissio väittää, että mainittu 9 luku ei ole milloinkaan oikeutettu tapauksissa, joissa avainhenkilötoimintakriteeri (significant people functions (SPF) test) aiheuttaa sen, että CFC-veroa sovelletaan. Kyseistä kriteeriä on nimittäin kohtuuttoman vaikeaa soveltaa käytännössä, joten komission olisi pitänyt katsoa, että kyseinen 9 luku on oikeutettu myös kyseisen kriteerin yhteydessä ja siis katsoa, ettei valtiontukea ollut myönnetty.

4.

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan tilanteessa, jossa riidanalainen päätös pysytetään, sen täytäntöönpano väitetty valtiontuki kantajilta takaisin perimällä loukkaa unionin oikeuden perusperiaatteita, joihin kuuluvat sijoittautumisvapaus ja palvelujen tarjoamisen vapaus, kun otetaan huomioon, että kantajien tapauksessa kyseessä olevat ulkomaiset väliyhtiöt sijaitsevat muissa jäsenvaltioissa.

5.

Viides kanneperuste, jonka mukaan riidanalaiseen päätökseen perustuva takaisinperintämääräys on perusteeton ja unionin oikeuden perusperiaatteiden vastainen.

6.

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan komissio ei esittänyt riittäviä perusteluja tietyille riidanalaisessa päätöksessä oleville ratkaiseville seikoille, joita ovat muun muassa päätelmä, jonka mukaan vuoden 2010 verolain 9 A osan 5 lukuun sisältyvää CFC-veroa voidaan soveltaa SFP-kriteeriä käyttämällä vaikeuksitta tai ilman kohtuutonta taakkaa.

7.

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisella päätöksellä loukataan myös hyvän hallinnon periaatetta, jonka mukaan komission hallinnollisten menettelyjen on oltava avoimia ja ennakoitavia ja sen on annettava päätöksensä kohtuullisessa ajassa. Ei ole kohtuullista, että komissiolta kului käsiteltävässä asiassa yli neljä vuotta tutkimuksen aloittamista koskevan päätöksensä antamiseen ja että se antoi päätöksen yli kuusi vuotta sen jälkeen, kun riidanalainen toimenpide oli tullut voimaan.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final kantajia koskevilta osin

—

jos päätöstä ei kumota kokonaisuudessaan, velvoittamaan, että määritettäessä takaisinperittävän tuen määrää tappiot, vähennykset ja vapautukset, jotka olivat kantajien käytettävissä, kun ne vaativat konsernirahoitukseen sovellettavaa vapautusta, tai jotka olisivat olleet kantajien käytettävissä kyseisenä aikana, jos ne eivät olisi vaatineet kyseistä vapautusta, otetaan kummassakin tapauksessa huomioon, vaikka oikeus kyseisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten käyttämiseen on nyt vanhentunut Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden perusteella

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan vastaaja ei ole osoittanut, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus on etu. Kantajat väittävät, että vastaaja ei ole osoittanut, että kussakin tapauksessa, jossa kyseistä vapautusta vaadittiin, saatiin etua. Kukin kantaja väittää edelleen, että se päätti vaatia mainittua vapautusta pohtimatta, olisiko sen maksuvelvollisuus voinut olla alhaisempi, jos se olisi tehnyt analyysin vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 5 luvun 371EB §:n avainhenkilötoimintakriteerin nojalla.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan kyseessä ei ollut valtion toimenpide eikä valtion varoilla toteutettu toimenpide. Kantajat väittävät, että vastaaja ei ole näyttänyt toteen, että konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen vaatiminen on epäilemättä johtanut yhteisöverovelvollisuuden supistumiseen Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei suosi tiettyjä yrityksiä eikä tiettyjen tavaroiden valmistamista. Kantajat väittävät, että vastaaja teki virheen (i) vahvistamalla viitejärjestelmän liian suppeasti edellä mainitun lainsäädännön 9A osan säännöiksi laajemman Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmän sijaan, (ii) olemalla ymmärtämättä, että mainitun 9A osan 9 luku ei ole poikkeus sen 5 luvusta ja (iii) jättämällä toteamatta, että vaikka mainittu 9 luku olisi poikkeus mainitusta 5 luvusta, se on oikeutettavissa asianomaisen lainsäädännön 9A osan luonteella tai yleisellä rakenteella.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei vaikuta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kantajat väittävät, että vastaaja teki virheen, kun se katsoi, että kyseinen vapaus voi vaikuttaa monikansallisten konsernien tekemiin valintoihin, kun on kyse niiden konsernirahoitustoiminnoista ja päätoimipaikasta unionissa.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei vääristä eikä uhkaa vääristää kilpailua. Kantajat väittävät, että vastaaja ei ole osoittanut, että kyseisen vapautuksen vaatiminen on epäilemättä johtanut yhteisöverovelvollisuuden supistumiseen Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan väitetyn tuen takaisinperiminen olisi unionin oikeuden yleisten periaatteiden vastaista. Kantajat väittävät, että avainhenkilötoimintakriteeri on oikeudellisesti epävarma, Yhdistyneellä kuningaskunnalla oli harkintavaltaa puuttua kyseiseen epävarmuuteen ja vastaaja laiminlöi velvollisuuttaan suorittaa kaikkien asian kannalta merkityksellisten tekijöiden täysimääräinen analyysi. Kun vastaaja määräsi tuen takaisinperimiseen, se toimi vastoin neuvoston asetuksen (EU) 2015/1589 (1) 16 artiklan 1 kohtaa, jossa kielletään tuen takaisinperiminen, kun tämä olisi unionin oikeuden yleisen periaatteen vastaista.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan valikoiva etu poistuisi eikä takaisinperimistä edellytettäisi, jos Yhdistynyt kuningaskunta laajentaisi taannehtivasti konsernirahoitukseen sovellettavaa vapautusta tytäryhtiöiden lainanantoon ja kolmansille osapuolille lainaamiseen. Kantajat väittävät, että vastaaja on jättänyt myöntämättä, että tällaisen toimen toteuttaminen poistaisi mahdollisen valikoivan edun (jos tällaisen katsotaan olevan olemassa), jolloin lainvastaista valtiontukea, joka on unionin oikeuden mukaan perittävä takaisin, ei olisi olemassa.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan takaisinperittävän tuen määrää määritettäessä tappiot, vähennykset ja vapautukset, jotka olivat kantajien käytettävissä, kun ne vaativat konsernirahoitukseen sovellettavaa vapautusta, tai jotka olisivat olleet kantajien käytettävissä kyseisenä aikana, jos ne eivät olisi vaatineet kyseistä vapautusta, on otettava huomioon, vaikka oikeus kyseisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten käyttämiseen on nyt vanhentunut Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden perusteella. Kantajat väittävät, että tämä on riidanalaisen päätöksen 203 perustelukappaleen asianmukainen tulkinta, mutta sikäli kuin näin ei ole, riidanalainen päätös on virheellinen, koska tällaisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten huomiotta jättäminen johtaisi tuen määrän laskemiseen liian suureksi, mikä vääristäisi sisämarkkinoita.

—

kumoamaan kokonaan tai osittain Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

joka tapauksessa velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio ei esittänyt riittäviä perusteluja ja teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että ulkomaisia väliyhtiöitä (controlled foreign companies, jäljempänä CFC) koskevat säännöt ovat asian kannalta merkityksellinen viitejärjestelmä.

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki tosiseikkoja koskevan ja oikeudellisen virheen eikä esittänyt riittäviä perusteluja, kun se katsoi, että ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettava vapautus (jäljempänä GFE-vapautus) on poikkeus.

3.

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki ilmeisen arviointivirheen eikä esittänyt riittäviä perusteluja, kun se katsoi, että siltä osin kuin GFE-vapautus liittyy Yhdistyneen kuningaskunnan avainhenkilötoimintaan (significant people functions), se ei ole oikeutettu, minkä vuoksi se on valikoiva.

4.

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen ja tosiseikkoja koskevan virheen eikä esittänyt perusteluja, kun se katsoi, että GFE-vapautus on SEUT 107 artiklan 1 kohdassa tarkoitettu etu.

5.

Viides kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se katsoi, että tietyt GFE-vapautukseen oikeutetut henkilöt saivat edun verrattuna tilanteeseen, jossa GFE-vapautusta ei sovellettu.

6.

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan komissio ei esittänyt riittäviä perusteluja ja teki ilmeisen arviointivirheen, kun se katsoi, että ”CFC-vero”, joka kannetaan aidosti sijoittautuneilta unionin yhtiöiltä, on sijoittautumisvapautta koskevan unionin periaatteen mukainen.

—

kumoamaan kokonaisuudessaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final

—

toissijaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen siltä osin kuin se koskee tai saattaa koskea tosiasiallisesti perustettuja ulkomaisia väliyhtiöitä, jotka harjoittavat tosiasiallista taloudellista toimintaa toisessa jäsenvaltiossa

—

toissijaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen sikäli kuin siinä ei anneta adressaatille riittävästi tietoa takaisinperittävän tuen täsmällisen määrän laskemiseksi ilman kohtuuttomia vaikeuksia

—

toissijaisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen asianmukaiseksi katsomissaan määrin ja

—

joka tapauksessa velvoittamaan komissio korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen ja esitti puutteelliset perustelut, kun se katsoi, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus on etu, koska kun on kyse toiseen jäsenvaltioon tosiasiallisesti sijoittautuneista ulkomaisista väliyhtiöistä (CFC), tuomion Cadbury Schweppes (1) vaikutus on se, että niiden emoyhtiöiden ei pitäisi joutua maksamaan minkäänlaista CFC-veroa (ei edes alennettua veroa, joka kannetaan osittaisen konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen vuoksi).

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen ja ilmeisen arviointivirheen eikä esittänyt riittäviä perusteluja, kun se katsoi, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei ole oikeutettavissa sijoittautumisvapauden noudattamisen varmistamisella.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen ja ilmeisen arviointivirheen, kun se katsoi, että konsernirahoitukseen sovellettava vapautus ei ole oikeutettu poikkeus, joka perustuu tarpeeseen välttää sellainen monitahoinen ja kohtuuttoman työläs voittojen kohdentaminen avainhenkilötoimintaan, joka perustuu OECD:n lähestymistapaan voittojen jakamisesta kiinteisiin toimipaikkoihin.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan komissio teki oikeudellisen virheen, kun se jätti toimittamatta riittävät tiedot takaisinperimistä koskevista parametreistä.

—

kumoamaan Euroopan komission valtiontuesta SA.44896, jonka Yhdistynyt kuningaskunta on täytäntöönpannut ulkomaisten väliyhtiöiden konsernirahoitukseen sovellettavan vapautuksen osalta, 2.4.2019 antaman päätöksen C(2019) 2526 final kokonaisuudessaan siltä osin kuin se koskee kantajaa

—

jos riidanalaista päätöstä ei kumota kokonaisuudessaan, (a) kumoamaan sen siltä osin kuin sitä sovelletaan vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9A osan 9 luvussa esiintyvään vastaavaa korkoa (matched interest) koskevaan vapautukseen ja (b) määräämään, että määritettäessä takaisinperittävän tuen määrää tappiot, vähennykset ja vapautukset, joita kantaja olisi voinut käyttää, kun se vaati konsernirahoitukseen sovellettavaa vapautusta (GFE-vapautus), tai jotka olisivat olleet kantajan käytettävissä kyseisenä ajankohtana, jos se ei olisi vaatinut kyseistä vapautusta, otetaan kummassakin tapauksessa huomioon, vaikka oikeus kyseisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten käyttämiseen on nyt vanhentunut Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden perusteella

—

velvoittamaan vastaaja korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan vastaaja ei ole osoittanut, että GFE-vapautus on etu kussakin tapauksessa, jossa sitä on vaadittu. Kantaja väittää edelleen, että se päätti vaatia mainittua vapautusta — ja mietti alun perin 75 prosentin vapautusta — pohtimatta, olisiko sen verovelvollisuus voinut olla suppeampi, jos se olisi tehnyt analyysin (vuoden 2010 verolain (kansainväliset ja muut säännökset) (Taxation (International and Other Provisions) Act 2010) 9 A osan 5 luvun 371EB §:ssä säädetyn avainhenkilötoimintakriteerin mukaisesti.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan kyseessä ei ollut valtion toimenpide eikä valtion varoilla toteutettu toimenpide. Kantaja väittää, että vastaaja ei ole näyttänyt toteen, että GFE-vapautuksen vaatiminen on ehdottomasti johtanut yhteisöverovelvollisuuden supistumiseen Yhdistyneessä kuningaskunnassa.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan GFE-vapautus ei suosi tiettyjä yrityksiä eikä tiettyjen tavaroiden valmistamista. Kantaja väittää, että vastaaja teki virheen (i) vahvistamalla viitejärjestelmän liian suppeasti edellä mainitun lainsäädännön 9A osan säännöiksi laajemman Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmän sijaan, (ii) olemalla ymmärtämättä, että mainitun 9A osan 9 luku ei ole poikkeus sen 5 luvusta ja (iii) jättämällä toteamatta, että vaikka mainittu 9 luku olisi poikkeus mainitusta 5 luvusta, se on oikeutettavissa asianomaisen lainsäädännön 9A osan luonteella tai yleisellä rakenteella.

4)

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan GFE-vapautus ei vaikuta jäsenvaltioiden väliseen kauppaan. Kantaja väittää, että vastaaja teki virheen, kun se katsoi, että kyseinen vapaus on omiaan vaikuttamaan monikansallisten konsernien tekemiin valintoihin, kun on kyse niiden konsernirahoitustoimintojen sijoittamisesta ja päätoimipaikasta unionissa erityisesti, kun otetaan huomioon tasapuolisten toimintaedellytysten puuttuminen ja CFC-sääntöjen puuttuminen 15 muussa jäsenvaltiossa ennen vuotta 2016.

5)

Viides kanneperuste, jonka mukaan GFE-vapautus ei vääristä eikä uhkaa vääristää kilpailua. Kantaja väittää, että vastaaja ei ole osoittanut, että kyseisen vapautuksen vaatiminen on ehdottomasti johtanut yhteisöverovelvollisuuden supistumiseen Yhdistyneessä kuningaskunnassa, ja että se ei vääristä kilpailua edellä neljännessä kanneperusteessa esitetyt argumentit huomioiden.

6)

Kuudes kanneperuste, jonka mukaan väitetyn tuen takaisinperiminen olisi unionin oikeuden yleisten periaatteiden vastaista. Kantaja väittää, että avainhenkilötoimintakriteeri on oikeudellisesti epävarma, Yhdistyneellä kuningaskunnalla oli harkintavaltaa puuttua kyseiseen epävarmuuteen ja vastaaja laiminlöi velvollisuutensa suorittaa kaikkien asian kannalta merkityksellisten osatekijöiden täysimääräinen analyysi. Kun vastaaja määräsi tuen takaisinperimisestä, se toimi vastoin neuvoston asetuksen (EU) 2015/1589 (1) 16 artiklan 1 kohtaa, jossa kielletään tuen takaisinperiminen, kun tämä olisi unionin oikeuden yleisen periaatteen vastaista.

7)

Seitsemäs kanneperuste, jonka mukaan valikoiva etu poistuisi eikä takaisinperimistä edellytettäisi, jos Yhdistynyt kuningaskunta laajentaisi taannehtivasti GFE-vapautusta tytäryhtiöiden lainanantoon ja kolmansille osapuolille lainaamiseen. Kantajaa väittää, että vastaaja ei ole katsonut, että tällaisen toimen toteuttaminen poistaisi mahdollisen valikoivan edun (jos tällaisen katsottaisiin olevan olemassa), jolloin lainvastaista valtiontukea, joka on unionin oikeuden mukaan perittävä takaisin, ei olisi olemassa.

8)

Kahdeksas kanneperuste, jonka mukaan määritettäessä takaisinperittävän tuen määrää tappiot, vähennykset ja vapautukset, joita kantaja olisi voinut käyttää, kun se vaati GFE-vapautusta, tai jotka olisivat olleet kantajan käytettävissä kyseisenä ajankohtana, jos se ei olisi vaatinut kyseistä vapautusta, otetaan kummassakin tapauksessa huomioon, vaikka oikeus kyseisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten käyttämiseen on nyt vanhentunut Yhdistyneen kuningaskunnan oikeuden perusteella. Kantaja väittää, että tämä on riidanalaisen päätöksen 203 perustelukappaleen asianmukainen tulkinta, mutta sikäli kuin näin ei ole, riidanalainen päätös on virheellinen, koska tällaisten tappioiden, vähennysten ja vapautusten huomiotta jättäminen johtaisi siihen, että tuen määrä laskettaisiin liian suureksi, mikä vääristäisi sisämarkkinoita.

9)

Yhdeksäs kanneperuste, jonka mukaan vastaaja ei ole perustellut syitään, jotka koskevat vastaavaa korkoa (matched interest) koskevaa vapautusta (jäljempänä MIE-vapautus), eikä analysoinut täysimääräisesti kaikkia asian kannalta merkityksellisiä tekijöitä. Kantaja väittää, että vastaaja ei ole tehnyt eroa 9 luvussa esiintyvän itsenäisesti toimivan kolmen eri vapautuksen välillä, eikä ymmärtänyt, että MIE-vapautus ei kuvaa avainhenkilötoimintakriteeriä ja että MIE-vapautuksen olemassaolo (joka liittyy erottamattomasti sääntöihin, joilla rajoitetaan korkomenojen vähennyskelpoisuutta) mainitussa 9 luvussa osoittaa, että vastaaja teki virheen, kun se määritti viitejärjestelmän suppeasti lainsäädännön 9A osan säännöiksi eikä laajemmaksi Yhdistyneen kuningaskunnan yhteisöverojärjestelmäksi.

—

pääasiallisesti kumoamaan riidanalaisen päätöksen

—

toissijaisesti

—

joka tapauksessa velvoittamaan yhteisen kriisinratkaisuneuvoston korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu komission delegoidun asetuksen (EU) 2015/63 (1) 12 artiklan 2 kohdan rikkomiseen

2)

Toinen toissijainen kanneperuste, joka perustuu SEUT 277 artiklaan perustuvaan lainvastaisuusväitteeseen ja jolla unionin yleistä tuomioistuinta vaaditaan toteamaan, että delegoidun asetuksen 12 ja 14 artiklaa ei sovelleta direktiivin 2014/59 (2)/EU 103 artiklan 2 ja 7 kohdan rikkomisen vuoksi

—

kumoamaan EKP:n johtokunnan 29.5.2019 tekemän päätöksen L/LDG/19/182, jolla on evätty oikeus tutustua Banca Carige S.p.A:n, jonka kotipaikka on Genova (Italia), asettamista erityishallintomenettelyyn koskevaan EKP:n päätökseen ja siihen liittyvään asiakirja-aineistoon, sekä määräämään, että vastaajan on esitettävä ja jätettävä tuomioistuimelle edellä mainittu päätös ja kaikki sitä valmistelleet, seuranneet tai siihen liittyvät toimet

—

velvoittamaan EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu EKP:n päätöksen 2004/3 4 artiklan rikkomiseen ja sellaisten tietojen luottamuksellisuutta, joiden luottamuksellisuutta suojellaan unionin lainsäädännön perusteella, koskevan poikkeuksen virheelliseen soveltamiseen.

2)

Toinen kanneperuste, joka perustuu siihen, ettei pyydetyn asiakirjan luottamuksellisuutta ole perusteltu.

3)

Kolmas kanneperuste, joka perustuu EKP:n päätöksen 2004/3 7 artiklan 1 kohdan ja 8 artiklan 1 kohdan rikkomiseen sekä perustelujen puuttumiseen.

4)

Neljäs kanneperuste, joka perustuu tehokasta oikeussuojaa tuomioistuimissa koskevan oikeuden (Euroopan unionin perusoikeuskirjan 47 artikla) sekä päätöksen EKP 2004/3 7 artiklan 3 kohdan ja 8 artiklan 2 kohdan rikkomiseen.

—

toteamaan riidanalaisen päätöksen mitättömäksi vahvistettuaan ensin sen lainvastaisuuden

—

velvoittamaan vastaajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut

—

määräämään prosessinjohtotoimena, että tuomioistuimeen toimitetaan riidanalainen toimi ja myöhempi uusimispäätös täydellisinä toisintoina.

1.

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan suhteellisuusperiaatetta on loukattu sekä direktiivin 2014/59/EU (2) 28 ja 29 artiklaa sekä TUB:n 69 q §:ää ja sitä seuraavia pykäliä on rikottu

2.

Toinen kanneperuste, jonka mukaan perustelut olivat puutteelliset niiden suhteellisuus- ja vaiheittaisedellytysten osalta, joita varhaisia toimia koskeva koko järjestelmä edellyttää

3.

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan direktiivin 2014/59/EU 29 artiklan viimeistä virkettä on rikottu sekä julkishallintoon sovellettavan hyvän hallinnon periaatetta loukattu

4.

Neljäs kanneperuste, jonka mukaan toimivallan väärinkäyttöä koskevaa TUB:n 70 §:ää on rikottu sekä perustelut on jätetty antamatta

5.

Viides kanneperuste, jonka mukaan on rikottu direktiiviin (EU) 1132/2017 (3) ja Italian siviilikoodeksiin sisältyviä osakkeenomistajien oikeuksia koskevia säännöksiä sekä loukattu Euroopan unionin perusoikeuskirjassa, Euroopan ihmisoikeussopimuksessa ja Italian perustuslaissa vahvistettuja perusperiaatteita omaisuudensuojasta, säästöjensuojasta ja yksityisen elinkeinotoiminnan suojasta sekä kansalaisten henkilökohtaisten valintojen itsemääräämisoikeudesta.

—

SEUT 256 ja SEUT 263 artiklan perusteella kumoaa EKP:n 3.5.2019 antaman päätöksen ECB-SSM-2019-FRCAG-39 siltä osin kuin siinä evätään kantajalta lupa jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle 34 prosenttia sen vastuista CDC:lle

—

velvoittaa EKP:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

1.

Ensimmäisen kanneperusteen mukaan SEUT 266 artiklaa on rikottu ja unionin yleisen tuomioistuimen ratkaisun oikeusvoimaa ei ole otettu huomioon. Kantaja katsoo, että Euroopan keskuspankki rikkoi SEUT 266 artiklaa ja jätti huomiotta oikeusvoiman periaatteen, kun se perusti päätöksensä perusteisiin, jotka unionin yleinen tuomioistuin oli jo tutkinut ja hylännyt 13.7.2018 antamassaan tuomiossa Crédit agricole v. EKP (T-758/16, EU:T:2018:472), ja korosti yhä teoreettista riskiä Ranskan valtion maksukyvyttömyydestä ja riskiä omaisuuserien kiireellisestä myynnistä osoittamatta näiden väitteiden todennäköisyyttä.

2.

Toisen kanneperusteen mukaan yhtäältä luottolaitosten ja sijoituspalveluyritysten vakavaraisuusvaatimuksista ja asetuksen (EU) N:o 648/2012 muuttamisesta 26.6.2013 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) N:o 575/2013 (EUVL 2013, L 176, s. 1) 429 artiklan 14 kohtaa ja 400 artiklan 1 kohdan a alakohtaa on rikottu, ja toisaalta EKP on ylittänyt toimivaltansa. Kantaja katsoo, että kun EKP perusti päätöksensä sille, että on olemassa keskittymäriski Caisse des dépôts et consignations’n (jäljempänä CDC) osalta, evätessään Crédit Lyonnais’lta (jäljempänä LCL) luvan jättää vähimmäisomavaraisuusasteen laskennan ulkopuolelle sen vastuut CDC:lle kokonaisuudessaan, EKP asettaa LCL:lle valtiovastuiden keskittymiä koskevan vakavaraisuusvaatimuksen, jota se ei asetuksen (EU) N:o 575/2013 400 artiklan 1 kohdan a alakohdan nojalla saa asettaa, ja käyttää sille kyseisen asetuksen 429 artiklan 14 kohdassa annettua toimivaltaa muuhun kuin kyseisessä artiklassa säädettyyn tarkoitukseen.

3.

Kolmannen kanneperusteen mukaan EKP on tehnyt ilmeisen arviointivirheen, kun se on kieltäytynyt ottamasta huomioon säänneltyjen säästöjen erityisominaisuuksia ja näin laiminlyönyt velvollisuutensa tutkia huolellisesti ja puolueettomasti kaikki käsillä olevan tapauksen merkitykselliset seikat ja tehdä niistä tarittavat päätelmät. Kantaja katsoo, että näin tehdessään EKP teki ilmeisen arviointivirheen säänneltyjä säästöjä koskevien vakautta koskevien riskien osalta.

—

kumoamaan 21.9.2018 tehdyn hallinto- ja maksutoimiston (PMO) PMO.4-yksikön päätöksen katsoa kantajan sopimuksen siirtäminen Euroopan elintarviketurvallisuusviranomaisesta (EFSA) Euroopan lentoturvallisuusvirastoon (EASA) uudeksi työsopimuksesta ja olla soveltamalla häneen henkilöstösääntöjen liitteessä XIII olevissa 21 ja 22 artiklassa vahvistettuja siirtymätoimenpiteitä

—

velvoittamaan vastaajan korvaamaan oikeudenkäyntikulut

1.

Ensimmäinen kanneperuste, joka perustuu Euroopan unionin virkamiehiin sovellettavien henkilöstösääntöjen liitteessä XIII olevan 21 ja 22 artiklan rikkomiseen siltä osin kuin komissio on tulkinnut virheellisesti palvelukseen tulon käsitettä.

2.

Toinen kanneperuste, joka perustuu yleisten täytäntöönpanosääntöjen 10 ja 12 artiklan rikkomiseen sillä perusteella, että kyseiset säännöt on annettu virastojen välisen liikkuvuuden edistämiseksi ja niillä vahvistetaan tässä yhteydessä mahdollisuus luoda eurooppalaista uraa virastoissa.

3.

Kolmas kanneperuste, joka perustuu oikeusvarmuuden ja taannehtivuuskiellon periaatteiden loukkaamiseen. Kantaja väittää tältä osin, että hänen päätöksensä jatkaa tehtäviään EASA:ssa vuonna 2017 perustui siihen, että EASA:n henkilöstöosasto vahvisti sen, että tämän jatkamisen johdosta hänelle turvattaisiin myös se, että hänelle EFSA:ssa kertyneitä eläkeoikeuksia koskevia edellytyksiä sovellettaisiin edelleen.

4.

Neljäs kanneperuste, joka perustuu väliaikaisten toimihenkilöiden uran ja työskentelyn jatkuvuuden periaatteen loukkaamiseen. Kantaja väittää, että komissio ei voi jättää soveltamatta yleisten täytäntöönpanosääntöjen 10 ja 12 artiklaa siltä osin kuin juuri se on ottanut käyttöön väliaikaisen toimihenkilön palkkaamista virastoissa koskevaa yhteistä ja jatkuvaa arviointia koskevan periaatteen.

5.

Viides kanneperuste, joka perustuu yhdenvertaisen kohtelun periaatteen loukkaamiseen. Kantaja väittää tältä osin, ettei minkään seikan perusteella voida perustella virkamiehen ja toimihenkilön erilaista kohtelua siltä osin kuin on kyse unionissa kertyneistä eläkeoikeuksista.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 95 artiklan 2 kohdan rikkominen

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 58 artiklan 1 kohdan a alakohdan, luettuna yhdessä komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 40 säännön 5 kohdan ja sen kanssa yhdessä luettuina komission asetuksen (EY) N:o 2868/95 22 säännön 3 ja 4 kohdan kanssa, rikkominen.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen kokonaisuudessaan ja

—

velvoittaa vastaajan korvaamaan kantajalle tämän kanteen käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja kantajalle asian käsittelystä valituslautakunnassa aiheutuneet kulut tai, mikäli riidanalaisen päätöksen muu osapuoli tulee asiassa väliintulijaksi, velvoittaa vastaajan ja kyseisen muun osapuolen korvaamaan yhteisvastuullisesti kantajalle tämän kanteen käsittelystä aiheutuneet oikeudenkäyntikulut ja kantajalle asian käsittelystä valituslautakunnassa aiheutuneet kulut.

—

kumoamaan maakaasun sisämarkkinoita koskevista yhteisistä säännöistä annetun direktiivin 2009/73/EY muuttamisesta 17.4.2019 annetun Euroopan parlamentin ja neuvoston direktiivin (EU) 2019/692 siltä osin kuin kyseisen direktiivin 1 artiklan 9 kohdalla lisättiin siihen direktiivin 2009/73 49 a artiklan 3 kohdan ensimmäinen virke, jonka mukaan ”edellä 1 ja 2 kohdan mukaiset päätökset on tehtävä viimeistään 24 päivänä toukokuuta 2020”, ja

—

velvoittamaan Euroopan parlamentin ja/tai Euroopan unionin neuvoston korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut.

1)

Ensimmäinen kanneperuste, jonka mukaan direktiivistä 2009/73 lisätyn 49 a artiklan mukainen määräaika mahdollisten poikkeusta koskevien päätösten saamiselle on kohtuuttoman lyhyt ja näin ollen sillä loukataan SEU 5 artiklan 4 kohdassa tarkoitettua oikeasuhteisuutta koskevaa yleistä oikeusperiaatetta.

2)

Toinen kanneperuste, jonka mukaan direktiivin 2009/73 muuttamisesta annettu direktiivi on osittain kumottava SEUT 296 artiklan vastaisena, koska kohtuuttoman lyhyen määräajan lisääminen riidanalaiseen säännökseen on perusteltu puutteellisesti.

3)

Kolmas kanneperuste, jonka mukaan riidanalaisella säännöksellä loukataan luottamuksensuojan periaatetta, koska sillä rajoitetaan perusteettomasti direktiivistä 2009/73 lisätyn 49 a artiklan mukaisen poikkeuksen saamista. Lainsäädännössä edellytetään mahdollisuutta tällaisten poikkeusten saamiseen, jotta voidaan suojata sellaisten toimijoiden perusteltua luottamusta, jotka hoitavat kolmansissa maissa merellä sijaitsevia putkia, jotka olivat valmistuneet ja toiminnassa direktiivin 2009/73 muuttamisesta annetun direktiivin tullessa voimaan.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen sikäli kuin sillä hylättiin valitus seuraavien tavaroiden ja palveluiden osalta:

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan oikeudenkäyntikulut.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 7 artiklan 1 kohdan c alakohtaa on rikottu.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 7 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on rikottu.

—

Laaja käyttö Euroopan unionissa.

—

ottaa kanteen tutkittavaksi kokonaisuudessaan,

—

peruuttaa riidanalaisen päätöksen kokonaisuudessaan,

—

muuttaa riidanalaista päätöstä tässä kanteessa esitetyillä perusteilla ja hyväksyy EU-tavaramerkin nro 11 943 586 (sflooring) rekisteröinnin,

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan kantajan oikeudenkäyntikulut, mukaan lukien EUIPO:ssa käydystä menettelystä aiheutuneet kulut, ja

—

velvoittaa muun osapuolen korvaamaan kantajalle EUIPO:ssa käydystä menettelystä aiheutuneet kulut.

—

Näyttö aiemman tavaramerkin T-FLOORING tosiasiallisesta käytöstä on riittämätön.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 8 artiklan 1 kohdan b alakohtaa on rikottu.

—

ottaa kanteen tutkittavaksi ja toteaa sen perustelluksi

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen

—

velvoittaa EUIPO:n korvaamaan kaikki kantajalle aiheutuneet oikeudenkäyntikulut.

—

Olennaisten menettelymääräysten rikkominen siltä osin kuin mitättömyysosastolle esitettyyn mitättömyysvaatimukseen sisältyi virheitä.

—

Euroopan parlamentin ja neuvoston asetuksen (EU) 2017/1001 60 artiklan 1 kohdan c alakohdan, luettuna yhdessä saman asetuksen 8 artiklan 4 kohdan kanssa, rikkominen.

—

kumoaa riidanalaisen päätöksen.