Measuring And Monitoring Beps Action 112015 Final Report Oecd
Measuring And Monitoring Beps Action 112015 Final Report Oecd
Measuring And Monitoring Beps Action 112015 Final Report Oecd
Measuring And Monitoring Beps Action 112015 Final Report Oecd
1. Measuring And Monitoring Beps Action 112015
Final Report Oecd download
https://ebookbell.com/product/measuring-and-monitoring-beps-
action-112015-final-report-oecd-6768476
Explore and download more ebooks at ebookbell.com
2. Here are some recommended products that we believe you will be
interested in. You can click the link to download.
Measuring And Monitoring Childrens Wellbeing 1st Edition Asher
Benarieh
https://ebookbell.com/product/measuring-and-monitoring-childrens-
wellbeing-1st-edition-asher-benarieh-4489214
Green Chemistry Metrics Measuring And Monitoring Sustainable Processes
Alexei Lapkin
https://ebookbell.com/product/green-chemistry-metrics-measuring-and-
monitoring-sustainable-processes-alexei-lapkin-1186470
Project Management Metrics Kpis And Dashboards A Guide To Measuring
And Monitoring Project Performance 4th Edition 4th Harold Kerzner
https://ebookbell.com/product/project-management-metrics-kpis-and-
dashboards-a-guide-to-measuring-and-monitoring-project-
performance-4th-edition-4th-harold-kerzner-46503822
Project Management Metrics Kpis And Dashboards A Guide To Measuring
And Monitoring Project Performance 1st Edition Harold Kerzner
https://ebookbell.com/product/project-management-metrics-kpis-and-
dashboards-a-guide-to-measuring-and-monitoring-project-
performance-1st-edition-harold-kerzner-2439934
3. Project Management Metrics Kpis And Dashboards A Guide To Measuring
And Monitoring Project Performance 2nd Harold Kerzner
https://ebookbell.com/product/project-management-metrics-kpis-and-
dashboards-a-guide-to-measuring-and-monitoring-project-
performance-2nd-harold-kerzner-4724170
Project Management Metrics Kpis And Dashboards A Guide To Measuring
And Monitoring Project Performance 3rd Harold Kerzner
https://ebookbell.com/product/project-management-metrics-kpis-and-
dashboards-a-guide-to-measuring-and-monitoring-project-
performance-3rd-harold-kerzner-6839640
Project Management Metrics Kpis And Dashboards A Guide To Measuring
And Monitoring Project Performance Paperback Harold R Kerzner
https://ebookbell.com/product/project-management-metrics-kpis-and-
dashboards-a-guide-to-measuring-and-monitoring-project-performance-
paperback-harold-r-kerzner-10007852
Measuring Monitoring And Modeling Concrete Properties An International
Symposium Dedicated To Professor Surendra P Shah Northwestern
University Usa 1st Edition Maria S Konstagdoutos
https://ebookbell.com/product/measuring-monitoring-and-modeling-
concrete-properties-an-international-symposium-dedicated-to-professor-
surendra-p-shah-northwestern-university-usa-1st-edition-maria-s-
konstagdoutos-2341658
Glucose Monitoring Devices Measuring Blood Glucose To Manage And
Control Diabetes 1st Edition Chiara Fabris Editor
https://ebookbell.com/product/glucose-monitoring-devices-measuring-
blood-glucose-to-manage-and-control-diabetes-1st-edition-chiara-
fabris-editor-11221162
5. OECD/G20 Base Erosion and Profit Shifting
Project
Measuring and Monitoring
BEPS
ACTION 11: 2015 Final Report
7. OECD/G20 Base Erosion and Profit Shifting Project
Measuring
and Monitoring BEPS,
Action 11 - 2015 Final
Report
56. Silloin rohkaisi Lehtimaa mielensä, pisti lapionsa maahan ja alkoi
puhua kapteeni Thoreldista. Neiti Louisen pitäisi pitää varansa, sillä
rikas kapteeni eleli Herrasaaressa sellaista elämää, ettei nuorten
tyttöjen tarvitsisi hänestä sen enempää välittää. Lehtimaa oli
livahtanut näihin puheisiin aivan itsestään, ilman valmistelua ja
seuraten vain omia ajatuksiaan.
Eipä niin, että hän olisi ajatellut neitiä itselleen — eihän toki —
sellaisia hullutuksia ei hän ajatellut! — Ei, mutta se oli kapteeni
Thoreld, joka oli auttanut Kalle Pihlin saamaan torpan ja Annan — ja
mistä syistä, se oli helppo ymmärtää, mutta siitä ei hän nyt vielä
tahtonut puhua. Oikeastaan hän oli ottanut asian puheeksi
insinöörinsä vuoksi, sillä insinööri Halldén oli kymmentä kertaa
hauskempi ja kauniimpi mies kuin tuo kaljupää kapteeni.
Lehtimaa sanoi sanottavansa kylläkin selvästi, mutta neiti Louise
näytti siltä kuin ei olisi mitään ymmärtänyt. Eikä hän tainnut paljoa
ymmärtääkään. Se hänet kuitenkin saattoi hämilleen, että Lehtimaa
tiesi hänen sisimmät ajatuksensa insinööristä. Ne hän luuli
salanneensa niin hyvin, ettei kukaan muu niitä aavistanut kuin
August, joka pisti nenänsä joka paikkaan.
Mutta insinöörille hän ei uskaltaisi kirjoittaa, ei ainakaan — vielä!
Jos se tulisi ihan tarpeelliseksi, niin hän voisi kysyä lupaa äidiltä ja
sitten mahdollisesti tehdä sen. Mutta ei hän suinkaan ollut
Lehtimaalle vihainen — päinvastoin. Oli kuin hän olisi karkeasta
pohjalaisesta työmiehestä saanut salaisimpien seikkojensa uskotun.
Hänen puhettaan kapteeni Thoreldista hän kuunteli hiljaisella
hämmästyksellä — mitä se häntä liikuttaa, mitä kapteeni tekee
Herrasaaressaan? Eikä hän uskonut, että kapteeni eli sen
57. kummemmin kuin isäkään, ehkä sentään hiukan hienommin ja
hauskemmin.
Hän lähti Lehtimaan luota ystävällisesti päätään nyökäyttäen ja
vakuutti, että Lehtimaa vain luottaisi sekä insinööriin että häneen, he
kyllä auttavat, jos tiukka tulee.
58. KAHDESTOISTA LUKU
Läänien kuvernöörit lähettivät senaattiin mitä synkimpiä vuodentulon
kertomuksia, ja kun ne tulivat sanomalehtiin ja luettiin maaseudulla,
täytyi maanviljelijäin myöntää, että tila oli melkein epätoivoinen.
Ainoastaan varakkaimmilla talollisilla oli ollut siementä tulevan
vuoden varalle, köyhemmät eivät uskaltaneet heittää ainoaa
turvaansa multaan, joka kenties tulisi pettämään heitä vastedes niin
kuin oli nytkin pettänyt. Elon ostosta ei voinut olla puhettakaan, sillä
hinnat olivat kohonneet kahta korkeammalle eikä moni pienviljelijä
ollut sitten kevään nähnyt kuin jonkun harvan suuremman
maaseudulle eksyneen paperirahan. Nälänhätä vei nekin takaisin
niiden alkulähteeseen Helsinkiin. Siellä ne olivat varmassa tallessa
pankkiholveihin kätkettyinä mynttäämättömien kultatankojen ja
muiden arvotavarain vieressä. Ei koskaan ole pääoman omistajilla —
ja etupäässä hallituksella — ollut parempia raha-asioita kuin silloin.
Rahan korko nousi päivä päivältä, ja suuria kiinnityksiä tarjottiin
vakuudeksi pienimmistäkin lainoista. Suuret kauppahuoneet
rantakaupungissa tekivät mainioita tekoja maan hädässä, toivat
viljaa maahan, johon kunnat kesemmällä olivat hallitusta
kehottaneet, ja myivät sen satumaisiin hintoihin samalla kun hallitus
otti nämä keinottelijat suojelukseensa, lainasi heille rahaa korkeaa
korkoa ja hyviä vakuuksia vastaan ja kartutti siten nälkäisen maan
59. rahavaroja kaikella sillä huolenpidolla, mikä on hyvän esivallan
velvollisuus.
Rautatien rakennushallitus rakensi peninkulmittain rautatietään
polkuhinnasta, ja rahamiehet iloitsivat tästä yleisten varain hyvästä
hoidosta, myönsivät kalliin ajan apua virkamiehille ja antoivat lainoja
suurviljelijöille tukkiakseen tyytymättömäin suut ja poistaakseen
kaikki epäilykset niiltä, jotka vielä uskalsivat epäillä.
Varhain tuiskutti talvi lumensa maamme monille kylvämättömille
pelloille tehden torpat ja talot autioiksi. Niiden asukkaat hakivat
turvaansa nälkää ja kylmää vastaan toisaalta, kokoutuivat kyliin,
ettei tarvitsisi edes kuolla yksinään, ja kaikkein köyhimmät lähtivät
mieron tietä kiertämään. Rautatietyömiehiä erotettiin sadoittain, ja
vähine säästöineen asettuivat he taloihin ja mäkitupiin lähelle
työpaikkaa. Se, jolla ei ollut perhettä, lähti jotenkin rauhallisesti
talviselle taipaleelle, mutta kaikki odottivat aikaista kevättä ja
pikaista lumen lähtöä, sadetta ja päivänpaistetta, joka nopeasti
sulattaisi roudan maasta ja pehmittäisi penkereet lapion pystyviksi.
Silloin alkaisivat he työnsä taas, levittäisivät maita levälleen,
unohtaisivat menneisyyden ja olisivat vastedes paremmin varuillaan.
Se hyvä puoli oli aikaisella talvella kuitenkin, että kylmä ilma kuoletti
tuhannet miljoonat taudinsiemenet, joita väentungos rautatiellä oli
synnyttänyt ja jotka jo olivat alkaneet uhkaavasti tehdä turmioitaan.
Mutta vielä oli työmiehillä suomalaisen luonteen sitkeä
vastustusvoima, vielä ei ollut kulkutauti tunkenut majoihin ja
maakuoppiin ja hyvään aikaan tuli talvi levittämään terveellistä
kylmyyttään, tuomaan vilua ja pakkasta, mutta kuitenkin
läheisimmästä vaarasta pelastamaan.
60. Uramon torpan isäntä Kalle Pihl ajoi eräänä päivänä ajatuksiinsa
vaipuneena havukuormaa metsästä pihaan. Sitten viime kesän oli
hän melkoisesti muuttunut, ja hän näytti mielestään aivan toiselta
mieheltä kuin tuo entinen hevosmies, joka vaelteli halki Hämeen
työansiota etsien. Tuo pitkä, tummaverinen mies oli alkanut ajaa
harvaa partaansa ja näytti varsin komealta pienine viiksineen, joita
hän kasvatti itselleen kapteeni Thoreldin tapaan. Hänen lyhyt
lammasnahkaturkkinsa oli uusi ja tukkansa kammattu, eikä kukaan
olisi ensi näkemältä tuntenut häntä vanhaksi maankulkijaksi. Hän oli
kuin talollinen konsanaan. Hän näki edempänä kylän ylhäällä mäen
päällä ja suon alempana, ja hän muisti ihmeellisen tarkkaan
ajatuksensa juuri tässä samassa mäessä, kun hän puoli vuotta sitten
ensi kerran näki nämä seudut, joilla onni oli nyt hänellekin osansa
antanut. Hän muisti tuumailunsa herroista ja Jumalan
rangaistuksesta; ne tuntuivat hänestä nyt niin lapsellisilta kuin olisi
hän tuumaillut niitä kymmenen vuotta sitten. Sittemmin hän oli tullut
herroista aivan toista kokemaan, eikä hänellä ollut mitään syytä olla
heille katkera.
Kaikki oli onnistunut Uramon asukkaille, aina siitä alkaen kun häät
vietettiin ja he tänne muuttivat. Kalle Pihl ei juuri mielellään häitä
ajatellut, ne oli pidetty tavallisilla menoilla, pappi oli kysynyt ja hän
oli vastannut. Vihkiminen oli toimitettu eräänä sunnuntaina saarnan
jälkeen pitäjän tuvan sisäkamarissa muutamien vierasmiesten
läsnäollessa. Kun sitten oli ajettu kotiin ja vietetty iloista iltaa,
lähdettiin seuraavana aamuna Ruskon, parin lehmän, kahden
lampaan ja kahden porsaan kanssa muuttamaan Uramoon, johon
Kalle Pihl jo oli huonekalut hankkinut ja jonne Anna nyt vei suuret
myötäjäisensä — vaatteita ja talouskapineita enemmän kuin monella
talontyttärellä. Komeassa, maalikantisessa kirstussa oli vielä kolme
suurta seteliä vastaisten tarpeitten varalle.
61. Kaunis Anna oli nyt taitava emäntä, jolle täytyi antaa anteeksi
hänen pienet heikkoutensa.
Kosiminen oli käynyt kuin voidellen ja niin nopeasti, että Kalle Pihl
tuskin tiesikään ennen kuin tyttö jo oli hänen sylissään ja tytön
kanssa Uramon torppa sekä viisisataa markkaa. Tuon illan jälkeen,
jolloin he olivat toisensa keinulla tavanneet, ei Anna ollut hänelle
rauhaa antanut, ja kuta kylmemmältä Kalle Pihl näytti, sitä
kiihkeämmäksi tuli tyttö, kunnes toinen lopulta antautui. Olihan Anna
niin kaunis ja — Pohjanmaa niin kaukana!
Ei hän kuitenkaan ollut ajattelematta heittäytynyt tähän
uhkarohkeaan yritykseen. Sekä järki että omatunto olivat häntä
ankarasti ahdistelleet, mutta kun kerran ensi askel oli näin nopeasti,
melkein vastahakoisesti astuttu, liukui hän eteenpäin kuin kala
rysään. Hän oli varomattomasti mennyt nielusta sisään, ja nyt ei hän
kuolemakseenkaan enää osannut ulos. Mutta hän tuli hyvästi —
hyvinkin hyvästi — toimeen tässä rysässään — eikä enää
halunnutkaan siitä pois. Ja hän rauhoittui sitä enemmän kuta
uhkaavammaksi maan hätä tuli. Tuosta papinkirjakepposesta hän
kyllä suoriutuisi, sillä eihän kauppaa ollut kukaan ollut näkemässä, ja
tässä köyhän väen tulvassa Pohjanmaalta päin olisi vaikea saada
selville, kenenkä papinkirja oikeastaan oli. Sitä paitsi oli Lehtimaa
moukka miehekseen ja typerä raukka, jota ei miehisen miehen
tarvitsisi pelätä, vaikka hän tulisikin uhkailemaan käräjillä, sillä siinä
sekasorrossa, joka nyt näkyi olevan tulossa, voisi sukkela mies, jolla
vielä on rahaa taskussa, kyllä keksiä keinoja pelastuksekseen.
Ei, Lehtimaata ei Kalle Pihl enää pelännyt, vaikka hän koko syksyn
olikin kierrellyt Uramon torppaa insinöörin kanssa, joka nyt onneksi
oli matkustanut tiehensä. Insinööriä oli hän sitä vastoin alati värissyt
62. ja odottanut, että se milloin tahansa astuisi pirttiin lautamiehen tai
siltavoudin seurassa, mutta Lehtimaa — se raukka — ei nähtävästi
ollut uskaltanut kertoa insinöörille kaikkea pelätessään omaa
nahkaansa, ja nyt se oli jo aivan myöhäistä. Kuta enemmän aikaa
kului, sitä varmemmaksi tunsi Kalle Pihl itsensä ja sitä selvemmiksi
osasi hän miettiä puolustuskeinonsa ilmiantajaa vastaan.
Parhaiten piti hänen hyvää tuultaan vireillä onnistunut vuodentulo.
Kun useimmilta naapureilta oli paleltunut melkein kaikki ja kun
suuret rikkaat talot saivat vain neljännen jyvän, pui Kalle Pihl kapan
alalta kymmenen kappaa. Halla ei ollut hänen sarkojaan
koskettanutkaan — perunoita lukuun ottamatta, jotka eivät
kuitenkaan nekään olleet kokonaan paleltuneet. Hän ei tiennyt,
mistä tämä tuli. Hän luki sen vasta peratun, väkevän peltonsa
ansioksi, ja ehkä vaikutti siihen virtakin, joka juoksi pellon alitse ja
piti ilmaa liikkeessä, kenties myöskin hyvät hengettäret ja hänen
onnensa.
Mutta kapteeni Thoreldilla oli omat ajatuksensa asiasta, kun hän
kuuli puhuttavan Kalle Pihlin menestyksestä. Paljoa ennen kuin
kravustajat olivat lähteneet kotimatkalle, olivat he polttaneet tulta
pellon nurkassa, ja siihen oli vielä puita lisätty, kun neiti Louisen
tarvitsi kuivata sukkiaan. Saman tulen ääressä oli kapteeni
lämmitellyt vaatteitaan ja huomannut, että savu oli leveänä huntuna
laskeutunut pellon päälle. He eivät sammuttaneet tulta pois
lähtiessään, vaan kastelivat ainoastaan sammalen ympäriltä, jotenka
savu yhä sakeni ja muodostui lämmittäväksi peitteeksi. Tämän
ajatuksensa hän kertoi eräässä sanomalehdessä, siitä syntyi vilkasta
keskustelua, ja se antoi aihetta onnistuneisiin kokeisiinkin.
63. Mutta Kalle Pihl ei välittänyt siitä, mitenkä tuo oli tapahtunut,
hänen itseluottamuksensa paisui yli rajojensa ja hänen uskonsa
omaan onneensa oli järkähtämätön.
Nyt, kun talvi tuli, ei hänellä ollut ainoastaan pelto kylvettynä,
mutta myöskin viisi tynnöriä hyviä rukiita ja vähän ohria ja kauroja
eloaitan hinkalossa. Se oli suuri omaisuus näinä aikoina. Kalle Pihlin
omantunnon moitteet kuoleutuivat, kun Jumala näin selvästi oli
osoittanut hänelle suosiotaan, ja hän ajoi syksyn kuluessa kaksi
kertaa kirkolle kauniin vaimonsa kanssa sekä näyttäytyäkseen että
maksaakseen Korkeimmalle osan kiitollisuudenvelastaan.
Näin tuumiessaan saapui hän torpalleen, kaatoi kuormansa pienen
navetan oven eteen ja valmistautui viemään Ruskoa talliin. Silloin
ilmaantui hänen vaimonsa vähän levottoman näköisenä tuvan ovelle
ja pyysi häntä tulemaan sisään, sillä siellä oli joku, joka tahtoi
puhutella häntä. Kalle Pihlin sydän alkoi vähän tykyttää, mutta hän
rauhoittui heti, riisui hevosen, vei sen talliin ja meni vasta sitten
pitkin, vakavin askelin pirttiin.
Siellä istui Lehtimaa uhkaavan näköisenä pöydän päässä, ja näytti
siltä kuin hän ei aikoisikaan niin pian mennä tiehensä. Hän hymähti
isännälle ja kysäisi kuulumisia.
— Mikäpä tässä lie hätänäkään, vastasi Kalle Pihl ylpeästi ja
paiskasi lakkinsa pöytään.
Mutta Lehtimaa nyökäytti salaperäisesti päätään Kalle Pihlille,
pyysi häntä tulemaan lähemmä ja viittasi peukalollaan Annaa:
— Mitä tarkoitat? kysyi Kalle Pihl.
64. — Minä luulen että olisi parempi, jos puhelisimme kahden kesken,
kun ei ole akkain korvat kuulemassa.
— Sano sinä vain, mitä sinulla on sanomista! Minä en salaa mitään
vaimoltani.
— Ohhoh! Ehkä on kuitenkin asioita, joita et aivan mielelläsi
päästäisi hänen korviinsa.
Kalle Pihl katsahti synkästi vieraaseen. Sitten hän loi pikaisen
silmäyksen vaimoonsa ja sanoi arvokkaasti:
— Älä ole olevinasi, vaan puhu suusi puhtaaksi!
— No, koska itse sen tahdot, sanoi Lehtimaa ja alkoi kaivaa
poveaan, niin voinhan sitten sanoa, että olen saanut papinkirjani.
Näillä sanoilla, joihin Lehtimaa oli paljonkin rakentanut, ei ollut
minkäänlaista vaikutusta.
— Mitä sinun papinkirjasi minua liikuttaa? tuli lyhyesti ja
rauhallisesti Kalle Pihlin suusta.
— No, no — eiköhän sentään vähän liikuta!
— Ei pikkuistakaan!
— Ajattele tarkkaan, mitä sanot…!
— Herkeä lörpöttelemästä joutavia, keskeytti Kalle Pihl ja istuutui.
Lehtimaata vähän hämmästytti toisen varmuus, mutta hymyillen
vetosi hän kuitenkin Annaan ja kysyi:
65. — Saako vaimosi tietää koko salaisuutemme?
— Jos nyt et lakkaa juoruistasi, saat maistaa nyrkkiäni, sanoi Kalle
Pihl vihaisesti ja astui lähemmä Lehtimaata.
Silloin tämä nousi ylös ja löi paperipakan pöytään, katsahti Annaan
ja huusi julki sen, mitä kuukausia oli sisässään kantanut:
— Tässä ovat paperit, joilla olet nainut tuon tuolla, kuuletko!
Tässä on oikeat todistukset, että hän on minun samoin kuin koko
tämä torppakin, kuuletko! Ja sinä, Anna — kuule sinäkin minua, sillä
sinulla on mies, joka humalaiselta viekoittamillaan papereilla on
vienyt sinut vääryydellä vihille ja nyt … ja nyt on koston päivä tullut
… koston päivä tullut… Kalle Pihl … saapi … saapi … vastata …
vastata … oikeuden … oikeuden…
Tuvan ovi paukahti kiinni Lehtimaan takana, joka vähäsen
vastusteltuaan oli lentänyt päistikkaa pihalle. Hän nousi pystyyn kuin
päissään, ei niin paljon vihoissaan kuin vakuuttuneena siitä, että hän
nyt viimeinkin oli kaikki vastukset voittanut. Riemuiten katsahti hän
jälkeensä, kun lähti menemään kotiinsa varmana siitä, että Kalle Pihl
ennen aamun koittoa olisi lähtevä torpastaan pois, jos ei Anna jo sitä
ennen ole toimittanut häntä kruununmiesten käsiin. Hän käveli
tietään tyytyväisenä niin kuin se, joka onnellisesti on kärsimyksensä
loppuun kärsinyt.
Jo pikku poikana oli hän saanut kärsiä kaikenlaista ilkeyttä kylän
pojilta, jotka pilkkasivat häntä hänen lapsellisuutensa tähden.
Hänellä oli vielä täysikasvuisena sellaisia merkillisen lapsellisia
ajatuksia ja hommia, että häntä pidettiin melkein pehmeäjärkisenä,
mutta kun hän muuten oli sukkela käsittämään eikä koskaan
osoittanut olevansa mielipuoli, niin hänelle vain naurettiin. Laiskain
66. koulussa oppi hän autuuden opinkin niin yksinkertaisesti, että pääsi
ripille ja aikamiesten kirjoihin.
Lehtimaan hulluus oli oikeastaan siinä, että hänellä oli tavattoman
vilkas ja rajaton mielikuvitus, jota ei mikään koulu eivätkä mitkään
vanhemmat olleet koskaan hillinneet. Se vei hänet mitä
kummallisimmille syrjäpoluille ja pois tavallisesta
talonpoikaishölkästä, se koristeli ja kultaili hänelle jokapäiväiset
tapahtumat, ja se petti häntä sydämettömästi ja niin paljon kuin
häntä suinkin voi pettää, sillä hänellä oli aina uusi saippuakupla
valmiina, kun entinen oli haljennut. Savossa tai Karjalassa, jossa
kansa vielä runoilee ja rakastaa mielikuvituksen tuotteita, olisi
hänestä ehkä tullut runoseppä, mutta Pohjanmaalla, jossa ollaan
käytännöllisempiä ja haaveksitaan vähemmin, pidettiin häntä vähän
hupakkona.
Kun Lehtimaa palasi Kotkaisiin, jossa hän koko pitkän syksyn oli
ollut neiti Louisen suojeluksen alaisena, pisti hän pillit pussiinsa ja
sanoi lähtevänsä talosta, vaikkei selvään ilmoittanutkaan minne
aikoi. Hän vain hymyili salaperäisesti, puheli hämäriä sanoja vääristä
papereista ja virkkoi lopuksi, että kyllä ne saavat vielä nähdä ja
kuulla, jahka aika joutuu.
Neiti Louise, joka vihdoinkin äidin luvalla oli kirjoittanut pari
kankeaa kirjettä insinööri Halldénille Lehtimaan pyynnön johdosta,
sai ensiksi ystävällisen ja kiitollisen vastauksen, että pastori
Lehtimaan kotipitäjässä vielä tarvitsee lisätietoja tuosta miehestä, ja
kun neiti Louise oli ne antanut, saapui kauan odotettu papinkirja
alkupuolella marraskuuta. Mutta sama kirje, jossa tuo kallisarvoinen
asiakirja oli, sisälsi myös muutamia rivejä neiti Louiselle, joka ne
luettuaan vaipui kovin syviin mietteisiin. Insinööri kertoi lyhyesti ja
67. ihan kuin sivumennen, että häntä aivan odottamatta oli kehotettu
hakemaan parin kolmen vuoden matkarahaa Englantiin ja
Amerikkaan ja että hän oli sen saanutkin. Tuosta onnesta tuli hänen
oikeastaan kiittää von Blumen herrasväkeä, sillä heidän
kauttansahan hän oli tutustunut kapteeni Thoreldiin, ja olihan koko
matkaraha kapteeni Thoreldin hyvyyttä, joka oli puheenjohtajana
Suomen uudessa teollisuusyhdistyksessä. Lopuksi lausui hän
jäähyväisensä ja terveisensä vanhemmille. Koko kirje oli niin
merkillisen kylmä, oli kuin insinöörin katse olisi mennyt sivu siitä,
jolle hän kirjoitti, ja niin kuin kaikki hänen ajatuksensa jo olisivat
harhailleet tuolla kaukaisessa kultamaassa Atlantin takana.
Neiti Louise pani kirjeen pois, huokasi ja kätki tämän
kirjeenvaihtonsa laatikkonsa pohjimmaiseen pohjukkaan. Hänen
katseensa tuli hajamieliseksi, hän nauroi harvoin, ja jos hänen joskus
täytyi hymyillä muiden tähden, oli siinä kokonainen maailma salaista
surua. Rouva von Blume antoi asian mennä menoaan, ei häirinnyt
tytärtään kysymyksillä, ja niin laskeutui vähitellen unhon tomu
menneen kesän haavekuville ja vei niiltä niiden kirkkauden.
Mutta Lehtimaa sai pahan kolauksen, kun ei hän vielä kolmen
päivän jälkeenkään kuullut mitään uramolaisista. Hän tuli
levottomaksi ja teki asiaa kylään, mutta siellä ei kukaan tiennyt
mistään mitään. Oli vain nähty Kalle Pihlin vaimoineen menevän
maakauppiaan luo, jonka kanssa heillä kuului olleen pitkä keskustelu
viljan hinnoista ja muista kaupoista. Kalle Pihl näkyi siis ottavan
selkoa siitä, kannattaisiko jo myydä liikeneviä elojaan.
Lehtimaa palasi hyvin alakuloisena Kotkaisiin. Hän ei voinut
ollenkaan käsittää sitä, että hänen paljastuksestaan ei olisi ollut sen
suurempia seurauksia. Ja nyt alkoi viha maailman vääryydestä taas
68. kuohua hänessä. Kyllä hän kerran vielä näyttäisi Kalle Pihlille,
kenenkä tavaraa Uramon torppa ja kaunis Anna oikeastaan ovat!
Lehtimaan käynnin jälkeen Uramon torpassa kulki Kalle Pihl pää
vielä pystymmässä kuin ennen. Siinä nyt vasta nähtiin kateus ja
pahansuopaisuus oikeassa karvassaan. Eikä se suinkaan siihen
lopettaisi, sen saisi Anna vielä nähdä. Sillä Lehtimaa kyllä keräisi
maankulkijoita ympärilleen heidän avullaan kostaakseen saamansa
potkut.
Ei koskaan ollut Kalle Pihl oikeammin ennustanut. Lehtimaa oli
aivan muuttunut. Hän ei pysynyt enää päivääkään Kotkaisissa, vaan
alkoi harhailla ympäri ja hakea kaikenlaisten työttömien laiskurien
seuraa, niin että herrasväki jo alkoi joutua epätoivoon suosikkinsa
tähden. Tuo kiittämätön ja kevytmielinen raukka, jota he koko
syksyn olivat kainaloista kannattaneet, jätti yhtäkkiä työnsä, jota ei
suinkaan ollut liiaksi tarjona, ja kuljeskeli kehnoimpain kerjäläisten
kanssa laiskana talosta taloon ansaitsematta leivän palastakaan.
Mutta Lehtimaa oli niin omiin ajatuksiinsa vaipunut, ettei hän
ollenkaan välittänyt siitä, mitä herrasväet ja muut hänestä
ajattelivat. Hän haki kiihkoisin mielin jotain kotiseutunsa tuttavaa,
joka tuntisi sekä hänet että Kalle Pihlin. Tuon todistajan avulla
säikäyttäisi hän muitta mutkitta Kalle Pihlin torpastaan ja välttäisi
siten oikeuden käyntiä, jossa on aina niin monet mutkat ja joka
maksaa niin paljon rahaa. Muutenkin pelkäsi hän vaistomaisesti
joutumista mitenkään sen kanssa tekemisiin.
Hän löysikin milloin jonkun rautatietyömiehen, milloin jonkun
muun, joka oli nähnyt Kalle Pihlin hänen kotipitäjässään, mutta ei
kenelläkään ollut halua antautua käräjänkäyntiin, sillä käräjät siitä
tietysti tulisi. Eikä tuollaisella raukalla kuin Lehtimaalla olisi varaa
69. maksaa vieraita miehiään. Aivan epätietoista oli sitä paitsi, voittaisiko
hän mitään käräjänkäynnillä. Mahdollisesti pistäisivät ne hänet
itsensäkin rautoihin papinkirjan kaupasta. Irtolaisten joukossa oli
miehiä, jotka olisivat todistajiksi kelvanneet, mutta heidän paperinsa
olivat aina epäkunnossa, eivätkä he mitenkään olisi uskaltaneet
astua korkean oikeuden eteen.
Lehtimaa kulki ympäri kuin levoton varjo ja puheli niin sekavasti,
että ihmiset todenteolla alkoivat pitää häntä mielipuolena.
Silloin tuli hänelle sattumus yhtäkkiä avuksi, juuri kun epätoivo oli
ylimmillään. Eräänä päivänä tapasi hän maantiellä lähellä rautatien
rakennusta repaleisen naisen ja kolme pientä lasta. Vaimo puhui
pohjanmaan murretta, ja paremman puutteessa lyöttäytyi Lehtimaa
hänen seuraansa. Hetken kuluttua heräsi hänessä uusi, suuri ja
varma toivo — toivo, josta hän ei ennen ollut osannut uneksiakaan
ja joka pani hänet vapisemaan Kalle Pihliä niin kuin metsän petoa
mutta joka samalla valaisi hänen omat tuumansa.
Kerjäläisvaimo oli Kalle Pihlin vaimo, joka oli lapsineen lähtenyt
etsimään kadonnutta miestään.
70. KOLMASTOISTA LUKU
Kalle Pihl valmistautui eräänä hämäränä talviaamuna lähtemään
töilleen ja Anna makasi vielä vuoteellaan, kun kuului askelia ulkoa ja
joku astui porstuaan. Uramon torpassa pidettiin sisäovi lukossa
epävakaisten aikain ja maalatun arkun vuoksi. Kalle Pihl ei
myöntänyt, että hän koetti lukita pahaa omaatuntoaankin. Mutta sitä
hän ei koskaan tulisi myöntämään.
Käsi tarttui oven ripaan ja Anna kohosi istualleen vuoteellaan.
— Kuka siellä?
Miehen ääni kuului sanovan jotain, mutta sitä käskettiin
vaikenemaan, ja naisen ääni vastasi:
— Onpahan muuan, joka tahtoisi tavata Kalle Pihliä.
Mikä ihme tulikaan Uramon torpparille? Anna hypähti vuoteeltaan
ja jäi kankein, unisin silmin tuijottamaan mieheensä, joka äänen
kuullessaan oli säpsähtänyt ja kääntänyt kasvonsa tuvan
pimeimpään nurkkaan, voimatta kuitenkaan salata kalpenemistaan.
— Mikä sinua vaivaa? kysyi Anna.
71. Silloin kääntyi pohjalainen reippaasti vaimoonsa päin ja sanoi
aivan kylmästi ja levollisesti:
— Ne ovat ehkä ryövärejä!
Anna tarkasteli häntä uteliaasti. Lehtimaan käynnistä oli häneen
jäänyt kipene epäluuloa ja hän oli pannut merkille, että hänen
miehensä salasi häneltä jotakin. Mutta kun hän nyt seisoi siinä
voimakkaana ja hymyillen, luuli hän erehtyneensä äsken, tai ehkä se
todellakin oli säikähtynyt ryöväreitä.
— Akatko ryövärejä! sanoi Anna pilkallisesti.
— Onkos aikaa kysyä, kuka säikäyttää, kun sattuu säikähtämään.
— Onko Kalle Pihl kotona? kuului taas naisen ääni oven takaa.
— Mitä sinä sillä teet? kivahti Anna.
— Ne ovat kerjäläisiä, älä avaa! sanoi Kalle Pihl.
— Menkää hoviin, siellä annetaan ruokaa! Meillä ei ole mitään
antamista! huusi Anna.
— Emme me tulekaan kerjäämään, jatkoi ääni.
— Mitäs te sitten tahdotte?
— Olisi tärkeitä asioita Kalle Pihlille ja hänen vaimolleen.
— Älä päästä heitä sisään! sähisi Kalle Pihl.
Anna katsahti taas häneen ja häntä rupesi uudelleen
epäilyttämään. Sitä paitsi tuli hän uteliaaksi.
72. — Kuka tietää, mitä niillä olisi asiaa…
— Tietäähän sen, mitä kerjäläisillä on asiaa.
— Sinä näyt yhä vain vielä pelkäävän ryövärejä, pilkkasi Anna —
tai miksi et uskalla katsoa heitä silmiin?
— Pelkäävänkö? Se on valhe, mutta…
— Voisimmehan kerran mekin auttaa köyhiä, niin ehkä se olisi
siunaukseksi itsellemme.
Anna puki hameensa ylleen ja näkyi aikovan mennä katsomaan,
mitä nuo aikaiset aamuvieraat tahtoivat. Kalle Pihl ei uskaltanut
kauempaa vastustaa. Hän tekeytyi aivan välinpitämättömäksi ja alkoi
puhaltaa liedestä tulta aamupiippuunsa.
Ulkona ei enää kolkutettu ja Kalle Pihl hengitti jo vapaammin, kun
kurttuiset naisen kasvot ilmaantuivat matalaan tuvanikkunaan. Se
varjosti kädellä silmiään ja tirkisti hämärään tupaan. Kalle Pihliä
puistatti niin kuin hän olisi nähnyt aaveen, mutta Anna läheni
ikkunaa.
— Etkö voi jättää meitä rauhaan? huusi hän ulkona olevalle.
Tämä pudisti vain kieltävästi päätään ja tirkisteli yhä tupaan.
Silloin välähti uusi aatos Kalle Pihlin päähän:
— Se on hullu!
Annaa pudistutti ja hän vetäytyi pois ikkunasta, mutta samassa
hän muisti miehen äänen.
73. — Missä on sinun miestoverisi, ja miksi sinä häntä piilottelet?
— Ei täällä ole miehiä, minä olen yksin ja tahdon puhutella
emäntää.
Päästäkää minut sisään!
— Se on hullu! sähisi taas Kalle Pihl.
Jo rupesi Annakin sitä uskomaan ja huusi ikkunan läpi uhkaavalla
äänellä, että he menisivät tiehensä.
— Vai ei minua siis päästetä sisään?
— Ei päästetä!
— Kuule sitten, Anna Mellilä — sillä Pihl ei ole sinun nimesi! Vaan
minun nimeni on Pihl! Näetkö tätä?
Nainen nosti repaleisen tytön ikkunan tasalle.
— Mene tiehesi! Sinä olet hullu!
— Tämä on Kalle Pihlin vanhin tyttö tämä, joka kulkee äitinsä
kanssa kerjuulla. Ja tässä on hänen vanhin poikansa, ja tässä nuorin!
— Nainen nosti kaksi pientä ryysyistä lasta ikkunaan.
— Mene tiehesi — sinä olet päästäsi vialla!
— Minä en ole päästäni vialla niin totta kuin olen Kalle Pihlin
vaimo, jonka hän jätti Pohjanmaalle lähtiessään itse eteläänpäin
mennäkseen naimisiin toisen kanssa, jolla ei ole häneen mitään
oikeutta!
74. Anna käännähti miehensä puoleen, joka seisoi ovella ja pui nyrkkiä
hyökätäkseen ulos.
— Mitäs sinulla on tähän sanomista, Kalle?
Mutta samassa potkaisi Kalle Pihl oven auki, juoksi ulos, sai kiinni
miehen porstuassa, veti hänet esille ja näytti hänet Anna Mellilälle,
joka oli kiiruhtanut jäljestä.
— Näetkö nyt, kuka se on, joka on pannut toimeen tämän kaiken?
Täällä on taas tämä Lehtimaa, jonka jo kerran ennen olen heittänyt
pellolle! Ymmärrätkö nyt, mikä se on miehiään? Nyt se on kuljettanut
tänne tuon maankiertäjän kotirauhaani rikkoakseen!
Lehtimaa koetti päästä irti, mutta Kalle Pihl puristi häntä niin
kovasti, ettei mies saanut sanaa suustaan. Anna tuli ulos porstuasta
ja vieras vaimokin juoksi hätään. Lapset seisoivat itkien hänen
takanaan.
— Ettei tuo ilkiö häpeä haukkumasta omaa vaimoaan
maankiertäjäksi! huusi vieras vaimo itku kurkussa. — Vaan niin totta
kuin minä elän, saa hän tästä oikeuden edessä vastata, ja siitä, että
on pettänyt sinutkin, Anna Mellilä!
— Suus' kiinni! karjaisi Kalle Pihl raivoissaan. Lehtimaata nakeltiin
kuin kinnasta ja turhaan koetti hän vedota silmäyksillään Annaan.
Nyt se ainakin saisi nähdä, mitä hyvää Lehtimaa oli hänelle tehnyt,
eikä hän enää ollenkaan pelännyt antautua puukkosille Kalle Pihlin
kanssa, jos niiksi tulisi. Hän hapuili tuppeaan, joka riippui selän alla
vyössä, ja viimein saikin hän nopealla ruumiin tempauksella puukon
käsiinsä. Pohjalaisten tapoihin tottunut vaimo huomasi heti, mitä oli
tekeillä.
75. — Herra Jeesus varjelkoon, se tappaa minun mieheni! kirkaisi hän
ja hyökkäsi apuun. Samassa oli Annakin miehensä vieressä, ja
vieraan vaimon avulla sai Kalle Pihl Lehtimaan ranteista kiinni.
— Ota puukko pois häneltä! komensi Kalle Pihl, ja samassa
heiluttikin vieras vaimo Lehtimaan puukkoa riemuiten kädessään.
— Siinä nyt näet, millainen roisto se on! sanoi Kalle Pihl
huohottaen.
— Mene heti noutamaan nimismiestä.
Anna katseli epäilevästi ympärilleen. Ei hän osannut hevosta
valjastaa eikä hänellä ollut halua jättää miestään yksin noiden
ihmisten kanssa. Lehtimaa seurasi häntä silmillään. Nytpäs saataisiin
viimeinkin nähdä! Se on jo kahden vaiheilla! Ja koko ajan kun hän
koetti riuhtautua irti, tarkasteli hän jännittyneenä Anna Mellilän
liikkeitä. Eihän se ollut apuna puukkoa otettaessa, se oli siis
Lehtimaan puolella.
— Pannaan tuo nuoriin, niin saat mennä itse nimismiestä
noutamaan, ehdotteli Anna.
Lehtimaa sai kuin pistoksen rintaansa. Se ei suinkaan voi olla
hänen tarkoituksensa! Vai antaako se ehkä miehen paeta rauhassa
ja sitten päästää hänet irti ja kiittää pelastajaansa?
— Sen se sietäisi, että vallesmanni saisi hänet kynsiinsä, sanoi
Kalle
Pihl.
— Mikä pakko sinun oli tarttua puukkoon, kun ei ollut mitään
hätää! torui vieras vaimo.
76. — Joudu pian nimismiehen luo! kiihotti Anna yhäkin.
Vielä koetti Lehtimaa ylläpitää rohkeuttaan, vaikka kaikki näkyivät
olevan häntä vastaan. Lieneehän kuitenkin vielä oikeutta
maailmassa, ajatteli hän. Mutta kun Kalle Pihl oli saanut Lehtimaan
puukon omaan haltuunsa, päästi hän ranteet irti, sysäsi hänet
luotaan ja sanoi ylenkatseellisesti:
— Mene nyt tiehesi, äläkä toista kertaa tule! Tällä kertaa pääset
vapaaksi vallesmannista, mutta jos näen sinusta vielä vilauksenkaan
Uramon torpassa, niin saat istua ruunun penkissä loput elämääsi.
Mutta puukkosi, sen pidän minä.
Anna nyökäytti hyväksyvästi päätään eikä vieras vaimo oikein
tiennyt, mitä hän tekisi. Lehtimaa mietti hetken aikaa, mutta ei
ymmärtänyt mitään. Tämän tähdenkö hän oli jättänyt työpaikkansa
ja nähnyt nälkää? Vielä kerran katsahti hän ympärilleen, mutta ei
niillä kellään näyttänyt olevan häntä sääli. Lapsetkin katselivat häntä
kauhistunein itkusilmin.
— Eikö Anna usko vieläkään, että minä tahdon hänen parastaan?
kysyi
Lehtimaa yhtäkkiä.
Kysymys sopi niin huonosti toisten ajatuksiin, että ne häntä vain
kummissaan katselivat ja Anna sanoi ystävällisesti: — Mene tiehesi
miesparka, kun kerran pääset!
Lehtimaa katsahti häneen niin surullisesti, että Annaa vähän alkoi
säälittää. Sitten meni hän mitään virkkamatta tiehensä jättäen
vieraan vaimon vakuuttamaan Annaa asiasta. Mutta tuskin hän oli
päässyt pois näkyvistä, kun hänen vilkkaissa aivoissaan syntyi uusi
77. tuuma, jonka avulla hän ihan varmaan tulisi saamaan sekä torpan
että Annan, sillä tottahan tämän silmät kerran kuitenkin avautuisivat.
Vaimo jäi lapsineen kartanolle, kun Kalle Pihl ja Anna menivät
sanaakaan sanomatta pirttiin. Hän istuutui tuvan rappusille kylmään
aamupakkaseen, otti lapset syliinsä ja alkoi lämmitellä heitä. Puolen
tunnin kuluttua tuli Kalle Pihl ulos, pukeutuneena
lammasnahkaturkkiin ja valmiina menemään metsään kirveineen.
— Mitä sinä vielä täällä teet? sanoi hän ja sysäsi vaimoa
polvellaan.
— Odotan leipää lapsillesi ja vaimollesi.
— Mutta enhän minä tunne sinua.
— Älä hylkää omaa joukkoasi, se ei jää rankaisematta.
— Ei minulla ole muuta joukkoa kuin vaimoni tuolla sisällä.
— Etkös sinä ole Kalle Pihl?
— En ole, vaikka minua siksi kutsutaan.
— Kukas sinä sitten olet?
— Se ei sinua liikuta.
— Mutta minä tunnen sinut Kalle Pihliksi.
— Olet voinut jossain nähdä — mistä minä sen tiedän.
— Etkö sitten tunne vaimoasi Johannaa ja omia lapsiasi?
78. — Enhän tunne, kun minulla on toinen vaimo, jolla ei ole lapsia.
— Älä paaduta itseäsi! rukoili vaimo ja katseli häntä kasvoihin.
— Korjaatko luusi ja paikalla!
— Älä ole noin sydämetön! Jumala sinut palkitsee, kun ajat
paranevat! En tahdo sinulle mitään pahaa, mutta koska sinulla on
hyvät päivät, niin et saa antaa lastesi paleltua ja nääntyä nälkään.
— En kuule sinua. Mitä siinä pitkität puheitasi, laittaudu
taipaleelle!
Naisen silmät säihkähtivät. Hän kohosi uhkaavana seisoalleen.
— Otatko meidät hyvällä hoitaaksesi, niin en puhu mitään?
— En ota, sanoi Kalle varmasti. — Vähäinenkin myöntäminen olisi
turmellut kaiken.
— Silloin katso eteesi, Kalle Pihl! — Sinua en pelkää!
— Mutta minä näytän, että pelkäät! ja hän aikoi tunkeutua pirttiin.
Samassa tuli Anna ulos kokonainen leipä ja kourallinen silakoita
mukanaan. Hän ojensi ne vaimolle sanoen:
— Mene nyt vain! Näethän, ettei sinua täällä kuitenkaan uskota.
Vieras vaimo silmäili pilkallisesti leipää ja kaunista Annaa, nosti
nuorimman lapsensa käsivarrelleen ja tarttui toista käteen, sylkäisi
kolme kertaa kynnykselle ja syöksi suustaan sanat:
79. — Hyi! — Hyi! — Hyi! — Kirottu olkoon hän ja hänen
jalkavaimonsa!
Ja kirottu olkoon se leipä, jota he syövät! — Hyi!
Ja hän meni samaa tietä kuin Lehtimaakin taakseen
katsahtamatta.
Kalle Pihlillä ja Annalla ei ollut monta iloista sanaa toisilleen
sanottavana, kun vieras oli mennyt. Mies nakkasi kirveen olalleen ja
aikoi jatkaa matkaansa metsään, kun vaimo heitti häneen terävän
silmäyksen ja kysyi:
— Etkö ole koskaan ennen nähnyt tuota vaimoa?
— Älä ole lapsellinen, Anna! Uskotko kerjäläisakkaa enemmän kuin
minua?
— En uskokaan, mutta sillä oli semmoiset silmät ja se puhui niin
voimakkaasti, ettei olisi luullut valehtelijaksi.
— Vai aiot sinäkin pettää minut, juuri kun sinua eniten tarvitsen.
— Enhän minä petä sinua … mutta … miksi et voi sanoa minulle
niin kuin asia on? huudahti hän.
— Olenhan minä sen jo sanonut.
— Niin — niin! Mutta minkäs minä sille voin, että tulee niin
kummallisia ajatuksia.
— Mitä sinä niistä sitten ajattelet! Ei kukaan voi näyttää toteen,
että minulla olisi ollut mitään hänen kanssaan tekemistä.
— Vaan jos vetävät sinut oikeuden eteen?
80. — Niin vetäkööt! Minuun eivät kateet saa kynsiään isketyksi.
Kalle Pihl nakkasi kirveen olalleen ja lähti menemään metsää
kohden niin rauhallisin askelin, että Anna hänen jälkeensä
katsellessaan rauhoittui, meni pirttiin ja lukitsi oven jälkeensä. Eihän
sitä näinä aikoina, kun maailma kihisi kerjäläisiä, uskaltanut pitää
oveaan auki päivälläkään.
Pian oli tullut kylän tiedoksi, että Uramossa oli käynyt ryövärejä,
eikä Kalle Pihl suinkaan salannut, että ilkityön tekijä oli ollut
Lehtimaa. Kun huhu saapui Kotkaisiin, ei sitä alussa tahdottu uskoa;
tuntui aivan mahdottomalta, että sellaista voisi tehdä mies, joka niin
kauan oli saanut työtä ja ruokaa talosta ja joka oli osoittanut
olevansa niin siivo ja hyväluontoinen. Mutta huhu tuli yhä
varmemmaksi, Kalle Pihl oli näyttänyt Lehtimaan oman puukon,
jonka hän itse oli vääntänyt pahantekijän kädestä, ja niin täytyi
kaikkien uskoa.
Neiti Louise tuli kovin murheelliseksi siitä, että hänen suosikkinsa
näin pahasti oli palkinnut hänen ystävyytensä, — nyt oli tuo yksi
ainoakin viaton tehnyt suuren rikoksen. Häntä puistatti, että hän niin
monta kertaa oli sellaisen miehen kanssa puhellut, mutta se
kuitenkin vähän helpotti, ettei se ollut käynyt isän tai äidin tai hänen
kimppuunsa. Varatuomari kummasteli sitä, ettei Kalle Pihl ollut
toimittanut pahantekijää nimismiehen käsiin, ja hänessä syntyi sen
johdosta pieniä epäilyksiä, vaikka toisekseen saattoi hyvinkin
ymmärtää, että hätä voi tuollaiset maankulkijat pakottaa melkein
mihin tahansa. Ainoa, joka kokonaan oli Lehtimaan puolella, oli
rouva von Blume. Hän ei voinut uskoa Lehtimaasta näin pahaa, vaan
pikemmin hän uskoi sitä Kalle Pihlistä. Eivätkä hänen vakuutustaan
81. saaneet mitkään kertomukset järkytetyiksi, ne olivat pelkkää
panettelua, tai siinä oli jotain, jonka syytä eivät muut saaneet tietää.
Mutta Lehtimaata alettiin karttaa kaikkialla sekä rautatietyömiesten
että muiden rehellisten ihmisten seuroissa. Kaikki häntä epäilivät,
häntä katseltiin kieroon, hänelle sanottiin suoraan, mitä hänestä
ajateltiin, ja hänen tuli vaikeaksi saada ruokaa henkensä pitimeksi.
Mutta hän ei tahtonut lähteä pois paikkakunnalta ennen kuin saisi
asiansa selvitetyksi Uramolaisten kanssa, ja vaikkei kukaan enää
uskonutkaan hänen puheitaan, toivoi hän yhäkin sitkeästi, että
koston hetki olisi pian koittava ja että totuus kerran olisi maan
perivä.
Kotkaisissa hän ei enää uskaltanut näyttäytyäkään, sitten kun
häntä siellä oli törkeästi solvaistu ja palvelusväki häntä ilkkuen
pilkannut, niin että hänen mieltänsä kirveli. Kun rouva von Blume
jälkeenpäin sai kuulla, että hän oli näyttäytynyt Kotkaisissa ja sieltä
karkotettu, moitti hän väkeään tästä kovuudesta ja käski tuomaan
hänet luokseen, jos hän kerran vielä ilmaantuisi taloon.
Mutta Lehtimaa oli vetäytynyt etäisiin sydänmaan mökkeihin ja
ulkokartanoihin asiansa menoa odottamaan.
Kalle Pihlin vaimon hän oli tavannut pari päivää heidän Uramossa
käyntinsä jälkeen, ja kun Lehtimaa oli saanut kuulla, mitenkä asiat
siellä olivat päättyneet, kirosi hän maat ja taivaat täyteen ja aikoi
heti mennä nimismiehen luo antamaan itsensä ilmi, mutta älykäs
Johanna oli lasten tähden tahtonut, että asiaa olisi ajettava toisella
tavalla, jottei Kalle Pihl joutuisi vankeuteen, vaan voisi hoitaa
perhettään kovimpain aikain yli. Kauan aikaa tuumittuaan sopivat he
siitä, että Johanna menisi ensiksi kapteeni Thoreldin ja sitten rouva
von Blumen puheille, jos ei Herrasaaresta mitään apua lähtisi. Sillä
82. Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
ebookbell.com