Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition Valacich Test Bank
Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition Valacich Test Bank
Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition Valacich Test Bank
Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition Valacich Test Bank
1. Essentials of Systems Analysis and Design 6th
Edition Valacich Test Bank download
https://testbankdeal.com/product/essentials-of-systems-analysis-
and-design-6th-edition-valacich-test-bank/
Explore and download more test bank or solution manual
at testbankdeal.com
2. We believe these products will be a great fit for you. Click
the link to download now, or visit testbankdeal.com
to discover even more!
Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition
Valacich Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/essentials-of-systems-analysis-and-
design-6th-edition-valacich-solutions-manual/
Essentials of Systems Analysis and Design 5th Edition
Valacich Test Bank
https://testbankdeal.com/product/essentials-of-systems-analysis-and-
design-5th-edition-valacich-test-bank/
Essentials of Systems Analysis and Design 5th Edition
Valacich Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/essentials-of-systems-analysis-and-
design-5th-edition-valacich-solutions-manual/
Sexuality Now Embracing Diversity 5th Edition Carroll Test
Bank
https://testbankdeal.com/product/sexuality-now-embracing-
diversity-5th-edition-carroll-test-bank/
3. American Political System with policy chapters 2014
Election Update 2nd Edition Kollman Test Bank
https://testbankdeal.com/product/american-political-system-with-
policy-chapters-2014-election-update-2nd-edition-kollman-test-bank/
Finite Mathematics for Business Economics Life Sciences
and Social Sciences 12th Edition Barnett Test Bank
https://testbankdeal.com/product/finite-mathematics-for-business-
economics-life-sciences-and-social-sciences-12th-edition-barnett-test-
bank/
Management Accounting 6th Edition Atkinson Solutions
Manual
https://testbankdeal.com/product/management-accounting-6th-edition-
atkinson-solutions-manual/
Probability and Statistical Inference 9th Edition Hogg
Solutions Manual
https://testbankdeal.com/product/probability-and-statistical-
inference-9th-edition-hogg-solutions-manual/
Engineering Mechanics Statics 8th Edition meriam Solutions
Manual
https://testbankdeal.com/product/engineering-mechanics-statics-8th-
edition-meriam-solutions-manual/
4. Essentials of Systems Analysis and Design 6th Edition
Valacich Test Bank
https://testbankdeal.com/product/essentials-of-systems-analysis-and-
design-6th-edition-valacich-test-bank/
22. — Odottakaahan nyt toki loppua.
— Varmaan tämä päättyy huonosti; semmoinen on tapa näillä
aasialaisilla: juotuansa busaa rupeavat he heti tappelemaan!
— Istuimme hevostemme selkään ja ratsastimme pois.
— Mitenkäs Kasbitshille kävi? kysyin kärsimättömästi
alikapteenilta.
— Mitä niille tapahtuisi! vastasi hän juoden teelasinsa tyhjäksi —
pääsi pakoon!
— Haavoittumattako? kysyin minä.
— Jumala sen tietää! Eläviä rosvoja ovat! Olen minäkin nähnyt
muutamia toimessa: itse on haavoissa kuin seula, mutta miekkaa
heiluttaa kuin poika.
Lyhyen vaitiolon jälkeen jatkoi alikapteeni polkien jalkaa:
— En koskaan voi antaa itselleni anteeksi erästä asiaa: en tiedä
mikä minua lienee riivannut, kun kotiin tultuamme kerroin mitä olin
kuullut aidan takana istuessani; Petshorin nauroi, näytti niin
viekkaalta, ja minä huomasin hänen ajattelevan jotain.
— Mitä se sitten oli? pyydän, kertokaa.
— Eihän tässä muu auta, kun kerran olen alkanut.
— Noin neljän päivän kuluttua tulee Asamat linnoitukseen.
Tavallisuuden mukaan meni hän Grigorij Aleksandrovitshin luo, joka
aina syötti hänelle makeisia. Minäkin olin saapuvilla. Tuli puhe
hevosista, jolloin Petshorin alkoi kehua Kasbitshin hevosta; virma se
23. on ja kaunis kuin vuorikauris — aivan niinkuin hän itse sanookin,
ettei koko maailmassa ole sen vertaista.
— Pikku tataarin silmät alkoivat kiilua, vaan Petshorin ei ollut sitä
huomaavinaan; koetin puhua muista asioista, vaan hän keskeytti
minut heti, alkaen taas Kasbitshin hevosesta. Näin tapahtui joka
kerta kun Asamat tuli meille. Noin kolmen viikon kuluttua huomasin
Asamatin kuihtuneen ja kalvenneen, aivan kuin romaaneissa
kerrotaan rakkaudesta tapahtuvan. Mikä ihme?
— Vasta jälestäpäin sain tietää koko jutun: Grigorij
Aleksandrovitsh oli kiusannut hänet niin, että poika olisi ollut valmis
menemään vaikka veteen. Kerran sanoi hän Asamatille: näen että
olet kovin mieltynyt hevoseen, vaan sitä on sinun yhtä vaikea saada
kuin nähdä omaa niskaasi! Vaan sanohan mitä antaisit sille, joka sen
sinulle lahjoittaisi?
— Kaikki mitä hän tahtoisi, vastasi Asamat.
— Siinä tapauksessa hankin minä sen sinulle, mutta ainoastaan
ehdolla… Vanno, että sen täytät…
— Minä vannon…
— Vanno sinäkin!
— Hyvä! Vannon, että tulet omistamaan hevosen; vaan siitä täytyy
sinun antaa minulle sisaresi Bela: Karages tulee olemaan hänen
kalim'insä (morsiuslunnaat tataarilaisilla). Toivon kaupan olevan
sinulle edullisen.
Asamat oli vaiti.
24. — Etkö tahdo? Tee, niinkuin parhaaksi näet, luulin sinua mieheksi,
vaan näytkin olevan vielä lapsi; ratsastus onkin sinulle liian aikasta…
Asamat tulistui.
— Mutta isäni? sanoi hän.
— No, eikö hän sitten koskaan ole matkoilla?
— Totta sanoit.
— Oletko suostuvainen?…
— Olen! kuiskasi Asamat kuolon kalpeana. Milloin se tapahtuu?
— Kun Kasbitsh tulee ensi kerran tänne lampaita myymään: loppu
on minun asiani. Muista sitten Asamat!
— Näin he olivat sopineet tämän jutun… totta puhuen huonon
jutun! Jälestäpäin puhuin siitä Petshorinille, vaan hän vastasi, että
tsherkessitär voi olla onnellinen, saadessaan niin rakastettavan
miehen kuin hän; sillä onhan hän kuitenkin hänen miehensä heidän
käsityksensä mukaan, vaan mikä Kasbitsh on — pahantekijä, jota
olisi pitänyt rangaista…
En tiennyt vielä mitään heidän välipuheistaan, kun Kasbitsh tuli
kerran myymään lampaita ja hunajaa; pyysin hänen tulemaan
seuraavana päivänä. "Asamat!" sanoi Petshorin "huomenna on
Karages käsissäni, ellei Bela ole täällä ensi yönä, et saa nähdäkään
hevosta…"
— Hyvä! sanoi Asamat ja nelisti kylään päin. Illalla Grigorij
Aleksandrovitsh varustautui aseilla ja läksi linnoituksesta; miten
25. olivat asian päättäneet en tiedä, illalla he kuitenkin palasivat
yhdessä, ja vahtisotamies huomasi, että Asamatin satulassa lepäsi
nainen, jonka kädet sekä jalat olivat sidotut ja kasvoja peitti paksu
huntu.
— Entä hevonen? kysyin alikapteenilta.
— Heti kerron. Varhain seuraavana aamuna tuli Kasbitsh myymään
lampaita. Hän sitoi hevosensa aitaan ja tuli luokseni; vaikka hän
olikin rosvo, tarjosin hänelle teetä, sillä olimmehan kuitenkin ystävät.
— Puhelimme yhtä ja toista… Yhtäkkiä näen Kasbitshin kalveten
kiiruhtavan ikkunaan; kaikeksi onnettomuudeksi oli ikkuna
takapihalle päin.
— Mikä sinua vaivaa? kysyin minä.
— Hevoseni, sanoi hän, vavisten kuin haavan lehti.
Minäkin kuulin kavioiden kopsetta: — varmaankin on tullut joku
kasakka…
— Ei ole! ovat varastaneet hevoseni! huusi hän syöksyen ulos kuin
villi pantteri. Kahdella hyppäyksellä oli hän jo pihalla; portilla sulki
vahtisotamies pyssyllä häneltä tien; hän hyppäsi pyssyn yli ja alkoi
juosta tietä pitkin… Etäisyydessä kohosi tomu Asamatin ratsastaessa
uljaalla Karagesillä; Kasbitsh tempasi pyssyn ja ampui. Tullakseen
vakuutetuksi siitä, että oli ampunut harhaan, seisoi hän hetken
liikkumattomana, sitten hän kirkasi, löi pyssynsä kiveen särkien sen
palasiksi, kaatui maahan ja alkoi itkeä kuin lapsi… Hänen ympärilleen
kokoontui väkeä linnoituksesta, vaan hän ei huomannut ketään.
Käskin panna rahat lampaista hänen viereensä. Hän ei koskenutkaan
26. niihin, makasi vaan liikahtamatta, aivan kuin olisi ollut kuollut. Näin
hän makasi koko yön… Seuraavana aamuna tuli hän linnoitukseen
pyytäen, että hänelle ilmoitettaisiin ryöstäjä. Vahtisotamies, joka oli
nähnyt Asamatin irroittavan hevosen, ei nähnyt tarpeelliseksi salata
sitä. Tämän nimen kuultuaan Kasbitshin silmät salamoivat ja hän
läksi kylään, jossa Asamatin isä asui.
— Mitäs isä sanoi?
— Siinäpä se onkin, Kasbitsh ei tavannut häntä: hän oli
matkustanut jonnekin viikoksi, eihän Asamat muuten olisi voinut
varastaa sisartaan?
— Ja kun isä palasi, olivat sekä tytär että poika poissa. Asamat oli
viisas… aavisti ettei henkensä olisi säilynyt, jos olisi Kasbitshin käsiin
joutunut. Siitä saakka onkin ollut poissa: luultavasti yhtyi johonkin
rosvojoukkoon ja kaatui Terekin tai Kubanin takana, se olikin hänelle
ansionsa mukaan.
— Totta puhuen, sain minäkin siitä osani. Saatuani tiedon, että
tsherkessitär oli Grigorij Aleksandrovitshin luona, pukeuduin
juhlapukuun ja menin hänen luokseen.
— Hän loikoi etuhuoneessa, toinen käsi niskassa, toisella pidellen
sammunutta piippua. Ovi toiseen huoneeseen oli lukittu, ja avain
poissa suulta. Kaiken tämän huomasin heti… Minä yskäsin ja aloin
koputtaa jaloillani kynnykseen — hän vaan ei ollut kuulevinaan…
— Herra vänrikki! sanoin minä, mahdollisimman ankaralla äänellä:
ettekö näe minun tulevan luoksenne?
27. — Tekö, siellä olettekin Maksim Maksimovitsh? hyvää päivää!
Tahdotteko piipun? vastasi hän nousematta.
— Anteeksi, en ole Maksim Maksimovitsh; olen alikapteeni.
— Yhden tekevää. Tahdotteko teetä? Jos tietäisitte mikä minua
painaa!
— Tiedän kyllä kaikki, vastasin minä astuessani sängyn luo.
— Sitä parempi: en olekaan kertomistuulella.
— Herra vänrikki, olette tehnyt rikoksen, josta minullakin on
oikeus teitä syyttää…
— Mitä vielä! Mikä rikos se on? meillähän on jo kaikki yhteistä.
— Mitä ihmeitä? Antakaa tänne miekkanne!
— Mitjka, tuo miekka!…
Mitjka toi miekan.
Kun olin täyttänyt velvollisuuteni, istuin hänen sänkynsä laidalle
sanoen: Kuuleppas Grigorij Aleksandrovish, myönnä tehneesi väärin!
— Missä asiassa?
— Ottaessasi Belan… kyllä se Asamat on roisto!… myönnä nyt
vaan?
— Vaan kun hän miellyttää minua!
28. Mitä voin tähän vastata? Tulin aivan sanattomaksi. Vähän ajan
kuluttua sanoin kuitenkin, että jos isä tulee vaatimaan Belaa takasin,
niin hänen täytyy antaa.
— Siihen ei ole mitään pakkoa!
— Vaan jos hän saa tietää Belan olevan täällä.
— Mitenkä hän saisi sen tietää?
— Tulin uudelleen sanattomaksi. — "Kuulkaa, Maksim
Maksimovitsh, sanoi Petshorin, nousten pystyyn: tehän olette hyvä
ihminen — ja jos me annamme raakalaiselle hänen tyttärensä, hän
joko tappaa tai myy hänet. Ei pidä pahentaa asiaa, antakaa hänen
olla minun luonani, ja pitäkää te miekkani…"
— Näyttäkää hänet minulle, sanoin minä.
— Hän on tämän oven takana; vaan turhaan olen minäkin tänään
koettanut nähdä häntä; istuu nurkassa, huntuun kääriytyneenä, ei
puhu eikä näytä silmiään, arka hän on kuin villikauris. Olen ottanut
hänelle seuraksi erään vaimon, joka osaa tataarien kieltä, ja joka
vähitellen koettaa häntä totuttaa ajattelemaan asemaansa; sillä hän
ei tule kuulumaan kenellekään muulle kuin minulle! — lisäsi hän
lyöden nyrkkinsä pöytään. — Suostuin tähänkin… Enhän voinut
tehdä toisin! on ihmisiä, joille aina täytyy antaa myöden.
— Mitenkäs kävi? kysyin Maksim Maksimovitshilta: saiko hän
kaunottaren omakseen, vai kuihtuiko tämä koti-ikävään?
— Eihän nyt toki koti-ikävään! Näkyiväthän linnoituksesta samat
vuoret kuin kylästäkin — eivätkä nämä vuoriston lapset muuta
tarvitsekaan. Ja sitten vielä Grigorij Aleksandrovitsh toi hänelle
29. lahjoja joka päivä; ensipäivinä työnsi hän ne ylpeästi luotaan
sanaakaan sanomatta. Seuralaisensa sai silloin lahjat, jotka vaan
kiihottivat hänen kaunopuheliaisuuttaan. Niin, lahjat! mitä ei nainen
tekisi värillisestä kangaspalasesta!… Vaan leikki sikseen… kauan
taisteli Grigorij Aleksandrovitsh, opetteli kuitenkin tataarien kieltä ja
Belakin alkoi jo ymmärtää venäjää. Vähitellen tyttö alkoi katsoa
häneen, ensin kulmainsa alta vinosti, ja murheellisena laulaen puoli
ääneen surullisia laulujaan, saaden minutkin synkäksi, joka kerran
kun kuulin laulunsa viereisestä huoneesta.
En voi koskaan unhoittaa erästä tapausta: kerran ohi kulkiessani
kurkistin ikkunasta sisään; — Bela istui pankolla, pää alas
painuneena ja Grigorij Aleksandrovitsh seisoi hänen edessään.
"Kuulehan armaani", puhui hän: "tiedäthän sen että ennemmin tai
myöhemmin sinun täytyy tulla omakseni — minkätähden sitten
kiusaat minua? Rakastatko jotakuta toista? Jos niin on, päästän sinut
heti kotiin." — Hän vavahti tuskin huomattavasti ja pyöritti päätään.
"Vai olenko sinusta vastenmielinen", jatkoi hän? — Bela kalpeni
äänetönnä. — "Usko minua, Allah on sama kaikille kansoille, ja jos
hän kerran sallii minun rakastaa sinua, niin miksi kieltäisi hän sinua
rakastamasta minua?" — Bela loi häneen tutkivan katseen ja näytti
hämmästyvän kuullessaan tämän uuden mietinnön; silmissään
kuvastui epäilys ja halu saada varmuus asiassa. — Mitkä ihanat
silmät! ne säkenöivät kuin kaksi hehkuvaa hiiltä. — "Kuule minua,
armas Bela!" jatkoi Petshorin: "Näethän kuinka sinua rakastan, olen
valmis antamaan kaikki saadakseni sinut iloiseksi! tahtoisin tehdä
sinut onnelliseksi; vaan jos vielä suret, kuolen minä. Sano, voitko
tulla iloiseksi?" Bela ei kääntänyt tummia silmiään hänestä, mutta
vaikeni yhä, sitten hän hymähti ystävällisesti, nyökäyttäen päätään
myöntymyksen merkiksi. Petshorin tarttui hänen käteensä pyytäen
häntä suutelemaan itseään. Bela peräytyi askeleen ja toisteli
30. huonolla venäjän kielellä: "ei ole tarpeellista, ei ole tarpeellista."
Grigorij Aleksandrovitsh pyysi jyrkästi, Bela itki vavisten. — "Olen
vankisi", sanoi hän: "olen orjasi, voit siis pakottaa minut!" — ja
kyyneleet tulvivat virtana. —
— Grigorij Aleksandrovitsh löi nyrkillä otsaansa, kiiruhtaen toiseen
huoneeseen. — Pistäydyin hänen luokseen: hän käveli edestakasin
huoneessa sangen synkän näköisenä. — Mikä nyt on veliseni? sanoin
hänelle. — "Paholainen hän on, eikä nainen!" vastasi hän; "vaan
annan teille kunniasanani siitä, että hän kerran tulee omakseni…"
Pudistin päätäni.
"Lyömmekö vetoa?" sanoi hän: "viikon kuluttua!" — Lyödään vaan!
— Löimme kättä ja erosimme. — Seuraavana aamuna hän lähetti
miehen Kisläriin vartavasten ostoksille; tämä toi koko joukon mitä
erilaisimpia persialaisia kankaita — ei niitä kaikkia jaksa luetellakaan.
— "Mitä arvelette Maksim Maksimovitsh, sanoi hän minulle lahjoja
näytellessään, voiko aasialainen kaunotar vastustaa tämmöistä
loistoa?" — "Ette tunne tsherkessittäriä, vastasin minä; eivät he ole
grusialais- eikä takakaukaasian tataarilais-naisten kaltaisia — ei,
nämä ovat aivan toisenlaisia. Heillä on omat tapansa; he ovat
saaneet toisellaisen kasvatuksen." Grigorij Aleksandrovitsh hymähti
ja alkoi viheltää marssia.
Olin ennustanut oikein lahjojen vaikutuksesta, sillä saatuaan ne
tuli Bela vaan jonkun verran ystävällisemmäksi ja luottavaisemmaksi,
eikä sen enempää. Petshorin päätti turvautua viimeiseen keinoon.
Eräänä aamuna hän käski satuloida hevosen, pukeutui
tsherkessiläispukuun, otti aseensa ja astui Belan huoneeseen. —
"Bela!" sanoi hän: "Sinä tiedät kuinka sinua rakastan. Otin sinut
31. luokseni toivoen voittavani rakkautesi; huomaan erehtyneeni: — jää
hyvästi! Hallitse emäntänä koko kotiani, jos haluat, voit lähteä isäsi
luo — olet vapaa. Olen rikkonut sinua vastaan ja minun täytyy
sovittaa se rankaisemalla itseäni, Hyvästi, minä lähden — mihin? —
en itsekään tiedä! Ehkei minun kauan tarvitse hakea kuulaa, joka
rintani lävistäisi tai miekkaa, joka pääni halkaisisi; silloin muista
minua ja anna minulle anteeksi." — Hän kääntyi poispäin ojentaen
Belalle kätensä jäähyväisiksi. Tämä ei tarttunut ojennettuun käteen,
eikä puhunut sanaakaan. Minä, seisoessani oven takana näin raosta
hänen kasvonsa; minun tuli sääli häntä — kuolon kalpeat olivat
nämä ihanat kasvot! Saamatta vastausta astui Petshorin muutamia
askeleita ovea kohti; hän vapisi — ja totta puhuen luulen, että hän
olisi ollut valmis täyttämään, mitä oli leikillä uhannut. Hänhän oli
aina niin kummallinen. Hän oli tuskin koskettanut oveen, kun Bela
hypähti ylös ja itkien heittäytyi hänen kaulaansa. — Voitteko uskoa?
minunkin silmäni kostuivat tämän nähdessäni — en oikein tiedä mikä
lienee ollut… — Alikapteeni vaikeni. — Minun täytyy tunnustaa, että
olin harmissani, kun ei yksikään nainen ollut minua niin rakastanut.
— Oliko heidän onnensa pitkällinen? kysyin.
— Kyllä oli. Bela tunnusti meille, että siitä päivästä, kun hän ensi
kerran näki Petshorinin oli hän usein nähnyt unta hänestä ja ettei
kukaan mies ollut häneen tehnyt semmoista vaikutusta. — Niin, kyllä
he olivat onnellisia!
— Kuinka ikävää! huudahdin vastoin tahtoani. Olin odottanut
traagillista avioeroa, ja yhtäkkiä niin odottamatta petyin
toiveissani!…. Onko mahdollista, jatkoin minä: eikö isäkään
arvannut, että tyttö oli linnoituksessa?…
32. — Kyllä hän taisi epäillä. Jonkun päivän kuluttua saimme tietää,
että vanhus oli murhattu. Näin se oli tapahtunut… Huomioni heräsi
uudestaan.
— Luulen Kasbitshin käsittäneen asian niin, että Asamat oli
varastanut hevosen isänsä suostumuksella. Kerran asettui hän
odottamaan tien syrjään, noin kolmen virstan päähän kylästä; ukko
palasi tytärtään etsimästä; oli hämärä, hän ajoi käyden,
seuralaisensa olivat jääneet jälelle, yhtäkkiä hiipii Kasbitsh
pensaikoista kuin kissa, hyppää hevosen selkään hänen taakseen,
kaataa hänet tikarin iskulla, ottaa suitset — ja livistää tiehensä;
muutamat ruhtinaan seuralaisista näkivät koko tapahtuman mäen
törmältä; he läksivät ajamaan häntä takaa, vaan eivät voineet
saavuttaa.
— Hän korvasi hevosensa kadottamisen kostamalla, sanoin minä,
saadakseni tietää seuralaiseni mielipiteen.
— Tietysti hän menetteli aivan oikein, — heidän käsityksensä
mukaan, sanoi alikapteeni.
Vasten tahtoani kummastelin venäläisen kykyä mukautua sen
kansan käsitykseen, jonka keskuudessa hänen tulee elää. En tiedä,
pitääkö kummastella vaiko ylistää tätä ominaisuutta, kuitenkin
todistaa se taipuisuutta ja tervettä järkeä, joka antaa rikoksen
anteeksi aina silloin kun huomaa sen välttämättömäksi.
Sillä välin oli tee juotu; aikoja valjastetut hevoset värisivät
kylmästä; kuu kumotti kalpeana lännessä, valmiina peittymään
synkkiin pilviin, jotka repeytyneen verkon tavoin riippuivat etäisten
vuorten huippujen yli. Tulimme kylän ulkopuolelle. Huolimatta
seuralaiseni ennustuksista, ilma selkeni luvaten ihanan aamun;
33. etäällä taivaanrannalla muodostivat tähtiryhmät mitä ihanimpia
kuvioita, sammuen toinen toisensa jälkeen, aina sen mukaan kun
idän heikko valaistus levisi sinipunertavalle taivaalle, kirkastaen
vähitellen lumipeitteiset vuorten huiput. Oikealla ja vasemmalla
häämöttivät synkät salaperäiset kuilut, joihin sumu pakeni kierrellen
kaarrellen kuin käärme, ja ikäänkun peläten nousevaa päivää.
Oli niin hiljaista maassa ja taivaassa, aivankun ihmisen sydämessä
aamurukouksen hetkellä; silloin tällöin kulki idästä viileä tuuli
pörröttäen hevosten härmäisiä harjoja. Me lähdimme liikkeelle. Viisi
huonoa hevosta tuskin jaksoi vetää ajopeliämme mutkaista tietä Gut-
vuorelle. Me kuljimme jälessä pannen kiviä pyörien alle, silloin kun
hevostemme ponnistukset eivät riittäneet; tuntui siltä kun tie olisi
vienyt taivaaseen, sillä niin pitkälle kun silmä voi erottaa se yhä vaan
kohosi, kadoten viimein pilveen, joka vielä illasta saakka lepäili Gut-
vuoren huipulla kuin saalista odottava korppikotka. Lumi narisi
jalkaimme alla, ilma alkoi tuntua ohuelta vaikeuttaen hengittämistä,
tuon tuostakin syöksyi veri päähän; vaan kaiken tämän ohella virtasi
suonissani jonkunmoinen suloisuuden tunne ja minusta tuntui
ikäänkuin keveämmältä, ollessani niin paljon korkeammalla muuta
maailmaa. Tunsin itseni lapseksi — niinkuin aina poistuessamme
valistuneesta yhteiskunnasta ja lähestyessämme luontoa
ehdottomasti tunnemme tulevamme lapsiksi: kaikki ulkoapäin tullut
eroaa sielusta ja se muuttuu sellaiseksi miksi se luultavasti joskus
tulee muuttumaan. Se, joka on sattunut samoin kuin minä
kuljeksimaan autioilla vuorilla tarkkaan katsellen niiden kummallisia
muotoja, ja ahnaasti hengittäen niiden loviin tulvinutta, uutta elämää
antavaa ilmaa, hän tietysti ymmärtää haluni näiden salaperäisten
taulujen kuvaamiseen. Vihdoin olimme Gut-vuoren huipulla,
pysähdyimme ja katselimme ympärillemme: vuoren yli riippui
harmaa pilvi, jonka kylmä hengitys ennusti pikaista rajuilmaa; vaan
34. idässä oli niin kirkasta ja kullalle hohtavaa, että me, s.o. alikapteeni
ja minä unohdimme rajuilman kokonaan. Alikapteeni oli niitä
luonnonlapsia, joissa kauneuden ja luonnon suuruuden tunto on
satakertaa voimakkaampi ja elävämpi kuin meidän innostuneiden
kertojain sanat, tahi paperille kirjoitettu kuvaus.
— Olette varmaankin tottunut näihin komeihin tauluihin? sanoin
minä hänelle.
— Kyllä, vastasi hän; luotien vinkunaankin voi tottua, se tahtoo
sanoa, oppii salaamaan sydämensä äänen.
— Olen kuullut päinvastoin, muutamille vanhoille sotilaille tämän
soiton olevan mieluista?
— Niinpä niinkin, jos niin tahdotte, on se mieluista; vaan silloin
sydän lyö vielä kovemmin. Katsokaa, lisäsi hän osottaen itää: —
mikä ihana seutu!
Ja todellakin, tämmöistä maisemaa tuskin nähnen missään:
allamme oli Koishaur laakso, jonka Aragva ja eräs toinen virta
halkasivat kuni kaksi hopeista lankaa; sinertävä sumu liiti sitä pitkin,
paeten aamun lämpimiä säteitä; oikealla ja vasemmalla toinen
toistaan korkeampina olivat lumipeitteiset tai pensasta kasvavat
vuorenharjat; — etäisyydessä näkyivät samat vuoret, vaan jotka
kaikki tarkemmin katsottuna olivat eri muotoisia.
Lumi hohti hehkuvan punasena, niin kirkkaasti, niin iloisesti että
olisi tehnyt mieli jäädä sinne ainiaaksi; aurinko pilkoitti esiin
tummansinisen vuoren takaa, jonka ainoastaan tottunut silmä voi
erottaa ukkospilvestä; auringon yläpuolella oli veripunanen juova,
johon matkatoverini kiinnitti erityistä huomiota. "Sanoinhan teille",
35. huudahti hän, "että tänään tulee rajuilma; täytyy kiiruhtaa, muuten
voi se saavuttaa meidät Krestovoi-vuorella. Eteenpäin!" huusi hän
kyytimiehille.
Jarrujen asemasta pantiin ketjuja pyöriin, etteivät ne olisi
luistaneet; miehet taluttivat hevosia suitsista ja näin me aloimme
laskeutua. Oikealla oli jyrkkä kallio, vasemmalla niin suuri syvyys,
että osetiiniläiskylä sen pohjalla näytti pääskysen pesältä; minä
säpsähdin, ajatellen, että tätä tietä, jolla kaksi kuormaa ei voi
sivuttaa toisiaan, usein öiseen aikaan kulkee joku kuriiri, joka ei
koskaan astu alas täriseviltä rattailtaan. Toinen kyytimiehistämme oli
venäläinen, jaroslavilainen talonpoika, toinen osetiiniläinen.
Osetiiniläinen talutti keskimäistä hevosta hyvin varovaisesti, antaen
toisten tulla vapaina jälessä, vaan suruton venäläisemme ei edes
laskeutunut istuimeltaan. Huomautettuani hänelle, että hän voisi
edes matkalaukkuni vuoksi nousta rattailta, koska en itse tuntenut
halua lähteä hakemaan sitä hornan suusta, vastasi hän minulle: "No,
herra! jos Jumala sallii, tulemme yhtä hyvin perille kuin toisetkin,
emmehän ole ensimäisinä!" — ja hän oli oikeassa; me olisimme yhtä
hyvin voineet olla perille pääsemättä, vaan pääsimme kuitenkin. Ja
jos kaikki ihmiset enemmän ajattelisivat, tulisivat he vakuutetuiksi
siitä, ettei elämä ole sen arvoinen, että siitä kannattaisi niin paljon
huolehtia…
Ehkä te tahdotte kuulla lopun kertomukseen Belasta? — Ensiksikin
minä en kirjoita tarua, vaan matkamuistelmia, enkä siis mitenkään
voi pakottaa alikapteenia kertomaan, ennenkun hän itse alkaa. Siis
odottakaa hetkinen, taikka kääntäkää joku lehti, vaan en kehottaisi
sitä tekemään sillä ylimeno Krestovoi-vuoren poikki (taikka niinkuin
oppinut Gamba sitä kutsuu, le Mont St. Christophe) ansaitsee
huomiota. Ja näin me laskeuduimme Gut-vuorelta laaksoon. Tämä
36. laakso oli täynnä lumikinoksia, muistuttaen meille jokseenkin elävästi
Saratovia, Tambovia ja monta muuta rakasta paikkaa
isänmaassamme.
"Kas niin, nyt ollaan Krestovoi-vuorella!" sanoi alikapteeni osottaen
lumipeittoista vuorenkukkulaa; sen huipulla häämötti kivinen risti, ja
sen sivulla oli tuskin huomattava tie, jota kuljetaan silloin kun lumi
tukkii oikean tien: kyytimiehemme ilmottivat, ettei railoja vielä ole
ollut, ja säästääkseen hevosia, ajoivat ympäri. Käännöksessä
kohtasimme muutamia osetiinejä, jotka tarjosivat apuaan tarttuen
pyöriin, ja huutaen alkoivat pidätellä ajopelejämme. Tie oli
vaarallinen: oikealla riippuivat päittemme päällä lumikinokset, jotka
näyttivät millä hetkellä tahansa olevan valmiit putoamaan; tie oli
kapea, toisin paikoin lumi upotti, paikottain oli se muodostunut jääksi
auringon säteiden ja yökylmien vaikutuksesta, niin että me itse
kuljimme hyvin vaivaloisesti eteenpäin; hevosemme upposivat
alinomaa; — vasemmalla ammotti halkeama, jonka pohjalla virtasi
puro, väliin kadoten jääkuoren alle, väliin vaahtoisena kiiruhtaen
mustien kivien yli. Kahdessa tunnissa tuskin olimme ehtineet kiertää
Krestovoi-vuoren — siis kaksi virstaa kahdessa tunnissa! Sillävälin
pilvet laskeutuivat, alkoi sataa rakeita ja sen jälkeen lunta; kivinen
risti katosi sumuun, joka aaltomaisena levisi idästä… Kerrotaan
Pietari I:sen pystyttäneen tämän ristin matkallaan Kaukaasiassa;
vaan ensiksi, ei Pietari käynyt kun Dagestanissa saakka, ja toiseksi
on ristiin kirjoitettu suurilla kirjaimilla, että sen on pystyttänyt
kenraali Jermoloff v. 1824. Vaan kirjoituksesta huolimatta on luulo
yleinen, varsinkaan kun emme ole tottuneet luottamaan
päällekirjoituksiin.
Päästäksemme Kobin asemalle meidän täytyi kulkea vielä noin viisi
virstaa upottavassa lumessa ja jäisten vuorien yli. Hevosemme olivat
37. nääntyneet, itse me vilusta värisimme; tuuli ulvoi yhä kovemmin ja
kovemmin aivan kuin oma pohjatuulemme; ainoastaan sen villi
sointu oli valittavampi, surunvoittoisempi. "Ja sinäkin
maanpakolainen", ajattelin minä, "ikävöit laajoja alankojasi! Siellä
voit vapaasti hengittää, täällä sinä tukehdut, täällä on mielestäsi
ahdasta, kuin kotkasta, joka huutaen lyö rautasta häkkiään vastaan."
— Huonosti! sanoi alikapteeni: — katsokaa ympärillämme ei näy
muuta kuin sumua ja lunta; voimme helposti pudota kuiluun tai
jäädä jonnekin solaan; ja tuolla alhaalla on kait Baidera-virta niin
tulvillaan ettemme mitenkään pääse yli. Olen kyllästynyt koko
Aasiaan! sekä ihmiset, että joet — kaikki ovat samanlaisia.
Kyytimiehet huutaen ja toruen löivät hevosia, jotka eivät tahtoneet
liikkua paikaltaan.
"Teidän ylhäisyytenne", sanoi yksi heistä vihdoin: "emme
mitenkään voi ehtiä tänään Kobiin; ettekö määräisi kääntymään
vasemmalle niin kauan kun on mahdollista? Tuolla vuorenrinteellä
häämöttää jotain, luultavasti kylä; huonon ilman sattuessa
pysähtyvät matkustajat aina sinne; he lupaavat viedä meidät sinne,
jos annatte juomarahaa", lisäsi hän osottaen osetiinejä.
— Tiedän veliseni, sanomattasikin! sanoi alikapteeni. — Kyllä ne
ovat aina valmiita ottamaan juomarahoja.
— Myöntäkää kuitenkin, sanoin minä, — ilman heitä meidän olisi
paljon pahempi.
— Aivan niin, aivan niin, murisi hän: — en kärsi saattajia! he ovat
valmiit hyötymään pienimmästäkin; aivan kun ei ilman heitä voisi
löytää tietä.
38. Käännyimme vasemmalle ja monien ponnistusten jälkeen
saavuimme viheliäiseen turvapaikkaamme. Repaleiset isäntämme
ottivat meidät vastaan sydämellisesti. Jälestäpäin sain kuulla, että
hallitus maksaa heille ja syöttää heitä siitä, että antavat suojaa
rajuilmaan joutuneille matkustajille.
— Kaikki on hyväksi mikä tapahtuu, sanoin minä astuen tulen luo:
— nyt Te kerrotte loppuun tarinan Belasta; olen varma ettei se siihen
loppunut.
— Mistä sen päätätte? vastasi alikapteeni, silmää iskien ja
viekkaasti hymyillen.
— Siksi ettei niin voi olla: mikä kerran alkaa kummallisesti, sen
täytyy loppuakin samoin.
— Olette arvannut oikein.
— Olen iloinen.
— Kyllähän teidän kelpaa iloita, vaan aina sitä muistaessani tulee
mieleni murheelliseksi. Bela oli hyvä tyttö. Lopulta pidin hänestä kuin
tyttärestä ja hänkin rakasti minua. Minun täytyy teille sanoa ettei
minulla ole perhettä: isästä ja äidistä en ole pariinkymmeneen
vuoteen kuullut mitään, vaimoa en huomannut hankkia ajoissa, eikä
nyt enää sovi, olin iloinen saadessani jonkun hemmoteltavakseni.
Tavallisesti hän joko lauloi meille, tai tanssi lesginkkaa… Ja miten
hän tanssi! Olen nähnyt meidän kaupunkilaisneitosia, olinpa kerran
Moskovassa vapaasukuisessa seurassakin, parikymmentä vuotta
sitten, — vaan he eivät riitä tämän rinnalle! Ei, se on aivan toista!…
Grigorij Aleksandrovitsh puki häntä kuin nukkea, hyväillen ja
hemmotellen; on aivan ihme, miten hän kaunistui luonamme!
39. Päivetys katosi kasvoilta sekä käsistä ja poskilla heloitti puna… Miten
iloinen hän oli ja semmoinen veitikka, tavallisesti teki pientä pilaa
minusta… Jumala antakoon hänelle anteeksi!…
— Kuinka kävi, kun te ilmoititte hänelle isänsä kuolemasta?
— Pidimme häneltä salassa kunnes hän oli ehtinyt kotiutua; kun
sen sanoimme, itki hän pari päivää ja sitten unohti.
— Neljä kuukautta kului erittäin hyvin. Taisin jo puhua, että
Petshorin rakasti metsästystä; tavallisesti meni metsään ampumaan
villisikoja tai metsävuohia. — Huomasin hänen tulleen
synkkämieliseksi; kulki vaan kädet selän takana edestakasin
huoneessa; ja sitten kerran läksi metsään sanomatta kenellekään
sanaakaan, — oli koko aamupäivän poissa, tämä tapahtui kerran,
toisen ja aina vaan useammin… "Eivät ole asiat oikein", ajattelin
minä: "musta kissa on kai juossut heidän välistään".
— Eräänä aamuna menen heidän luokseen — vieläkin näen aivan
silmieni edessä kuinka Bela istui sängyssä, yllään musta silkkipuku,
niin kalpeana, niin surullisena, että minä säikähdin. — Missä on
Petshorin? kysyin.
— Metsästämässä.
— Läksikö hän tänään?
Bela vaikeni, hänen näytti olevan vaikea puhua.
— Ei, vaan eilen, sanoi hän vihdoin syvästi huoaten.
— Olisikohan hänelle mahtanut tapahtua jotain?
40. — Eilen ajattelin koko päivän samaa, vastasi hän kyyneltensä läpi;
— keksin kaikellaisia onnettomuuksia; väliin kuvittelin metsäsian
haavoittaneen häntä, väliin tsetshentzin vieneen hänet vuorille…
Vaan tänään minusta tuntuu ettei hän enää rakastakaan minua.
— Et todellakaan voinut pahempaa keksiä!
— Hän alkoi itkeä, sitten nosti ylpeästi päätään, kuivasi kyyneleet
ja jatkoi:
— Jos hän ei rakasta minua, niin kuka estää häntä lähettämästä
minut kotiin? Minä en häntä pakota. Jos tämmöistä tulee jatkumaan
lähden itse pois: en ole orja — olen ruhtinaan tytär!…
— Rupesin häntä lohduttamaan. — Kuulehan Bela, eihän Petshorin
voi ikäänsä istua kotona kuin kiinni ommeltuna hameeseesi: hän on
vielä nuori, pitää metsästämisestä — aikansa kun kulkee, palaa
takasin; vaan jos sinä rupeat suremaan, ikävistyy hän sinuun.
— Totta on, vastasi hän: tulen iloiseksi — ja ääneensä nauraen otti
hän tamburiininsa, alkaen laulaa, tanssia ja hyppiä ympärilläni;
mutta ilonsa ei ollut kestävää, hän heittäytyi vuoteelle peittäen
kasvonsa käsiin.
— Mitä oli minun tehtävä? En ollut, tiedättekö, koskaan tottunut
seurustelemaan naisten kanssa; koetin keksiä jotain lohdutukseksi,
vaan en löytänyt mitään; jonkun aikaa molemmat vaikenimme. Perin
tuskallinen asema.
Vihdoin sanoin hänelle: "tahdotko, mennään kävelemään vallille,
ilmakin on niin ihana!" — Tämä tapahtui syyskuussa. Kuljimme
äänettöminä edestakasin vallilla, viimein hän istui turpeelle, ja minä
41. istuin hänen viereensä. Naurattaa, kun muistelen, juoksin hänen
jälessään kuin mikäkin lapsentyttö.
— Linnoituksemme oli korkealla paikalla, ja näköala vallilta oli mitä
ihanin, toisella puolen leveä keto, joka päättyi vuorijonoon asti
ulottuvaan metsään; siellä täällä savusivat mökit ja karjalaumat
olivat laitumella; toisella puolen juoksi matala joki, jonka rantoja
peitti tiheä pensaikko. Me istuimme niin, että voimme nähdä
kumpaankin suuntaan. Yhtäkkiä, näen metsästä jonkun tulevan
ratsain harmaalla hevosella; hän tulee yhä lähemmäksi ja vihdoin
pysähtyy virran toiselle puolelle noin sadan askeleen päähän meistä,
alkaen pyörittää hevostaan kuin mielipuoli. Mikä sattuma!…
"Katsohan Bela nuorilla silmilläsi, sanoin minä: mikähän ratsastaja
tuo on, ja ketä on hän tullut huvittamaan?…"
— Hän katsoi ja huudahti: "se on Kasbitsh!"
— Voi sitä roistoa! onkohan hän tullut pilkkaamaan meitä? —
Katson, ja todellakin se on Kasbitsh, naamansa oli musta, pukunsa
repaleinen ja likanen, niinkuin ennenkin.
— "Hänellä on isäni hevonen", sanoi Bela, tarttuen käteeni, hän
vapisi kuin lehti, ja silmänsä säkenöivät. — Jaha! ajattelin minä, et
sinäkään lintuseni, ole vailla ryöväriverta!
— Tuleppas tänne sanoin vahtisotamiehelle: tarkasta pyssysi ja
poista tuo nuori mies. — "Kuulen, teidän ylhäisyytenne; vaan eihän
tuo seiso paikallaan…" Käske! sanoin minä, nauraen. — Kuuleppa,
ystäväni huusi vahtisotamies huitoen kädellään: "odota pikkusen,
mitä siinä pyörit kuni villikissa?" — Kasbitsh pysäytti hevosensa ja
alkoi kuunnella, luullen että hänen kanssaan tahdotaan keskustella.
42. Krenatöörini laukasi, mutta ohi, — ruudin savun läpi näkyi vaan
miten Kasbitsh kiiti eteenpäin.
— Etkö häpeä! sanoin vahtisotamiehelle.
— Teidän ylhäisyytenne! kuolemaan se meni: ovat ihmeellistä
väkeä, ei niitä yhdellä iskulla tapa.
— Noin neljännes tunnin kuluttua palasi Petshorin
metsästysretkeltään. Bela heittäytyi hänen kaulaansa, lausumatta
yhtään valitusta tahi moitetta tämän pitkällisestä poissa olosta…
Minäkin olin jo suuttunut häneen. — Ajatelkaas, puhuin minä
hänelle: Kasbitsh oli juuri tuolla virran toisella puolella, ja me
yritimme ampua hänet; olisitte voinut sattua yhteen hänen
kanssaan. Nämä vuoristolaiset ovat kostonhimoista väkeä;
luuletteko, ettei hän aavista että te olitte Asamatin apuna? Ja lyön
vaikka vetoa, että hän tänään tunsi Belan. Vuosi sitten tiedän Belan
hyvin miellyttäneen häntä — hän itse puhui minulle siitä — ja
luultavaa on, että jos olisi voinut saada tarvittavat lunnaat, olisi
kosinut… Petshorin vaipui mietteisiin. — Niin, vastasi hän: täytyy
tulla varovaisemmaksi… Bela! tästä päivästä alkaen ei sinun pidä
mennä linnoituksen valleille. — Illalla oli meillä pitkä keskustelu:
minua harmitti hänen muuttunut käytöksensä tyttö parkaa kohtaan;
paitsi sitä että hän ainakin puolipäivää oli metsästämässä, oli hänen
käytöksensä kylmää, ja hän hyväili häntä harvoin. Bela alkoi kuihtua
huomattavasti; kasvonsa kalpenivat, suuret silmänsä himmenivät.
Kun joskus kysyin häneltä: mitä huokailet, Bela! painaako sinua
suru? "Ei." Tahdotko jotain? "En." Ikävöitkö vanhempiesi luo? "Ei
minulla ole vanhempia." Tapahtui niinkin ettei häntä päiväkauteen
saanut muuta puhumaan kuin "niin", ja "ei".
43. — Tästähän minä rupesinkin puhumaan Petshorinille. "Kuulkaa,
Maksim Maksimovitsh" vastasi hän; "minulla on onneton luonne:
kasvatusko lie tehnyt minut semmoiseksi, vai Jumalako lie luonut —
en tiedä; tiedän vaan sen, että tuntiessani olevani syyllinen jonkun
toisen onnettomuuteen, olen itsekin onneton. Tietysti, tämä on
huono puolustus, vaan niin nyt kuitenkin on. Aikaisimmassa
nuoruudessani, nimittäin silloin kun pääsin vanhempieni
holhouksesta, rupesin elämään hurjasti, nauttien kaikesta mitä voi
saada rahalla ja nyt tietysti inhoan näitä nautinnoita. Sitten tulin
suureen maailmaan, jonka seurapiiriin kyllästyin hyvin pian;
rakastuin hienoihin kaunottariin ja sain vastarakkautta; mutta heidän
rakkautensa vaan kiihotti itserakkauttani, jättäen sydämen tyhjäksi…
aloin lukea, tahdoin oppia — tieteetkin kyllästyttivät minua;
huomasin ettei onni riipu kunniasta, ei vähääkään, sillä
onnellisimmat ihmiset ovat tyhmiä, kunnia on sattuma eikä sen
saavuttamiseksi tarvitse muuta kuin vähän sukkeluutta. Olin
kyllästynyt elämään… Pian siirrettiin minut Kaukaasiaan: se oli
onnellisinta aikaa elämässäni. Toivoin, ettei ikävä asusta
tshetsheniläisten luotien keskellä — vaan turhaan: kuukauden
kuluttua olin niin tottunut niiden surinaan ja kuoleman läheisyyteen,
että todella, kiinnitin enemmän huomiota hyttysiin, ja elämä tuntui
entistäkin tukalammalta, sillä olin kadottanut viimeisen toivoni. Kun
ensi kerran näin Belan kotonaan, kun ensi kerran, pitäen häntä
sylissäni, suutelin hänen tummia kiharoitaan, minä tyhmyri luulin
häntä enkeliksi, jonka säälivä kohtalo oli minulle lähettänyt… Taaskin
erehdyin… villin naisen rakkaus ei juuri paljon eroa maailmannaisen
lemmestä; edellisen hävyttömyys ja sydämen raakuus vaikuttaa yhtä
vastenmielisesti kuin jälkimäisen teeskentely. Jos niin tahdotte,
rakastan häntä vieläkin, olenhan hänelle kiitollinen muutamista
onnellisista hetkistä… annan vaikka henkeni hänen edestään mutta
44. minun on ikävä hänen kanssaan… Olenko tyhmä vaiko julmuri — en
tiedä; varmaa on, että sääliä ansaitsen yhtä paljon kuin hän, ehkä
enemmänkin. Maailma on turmellut sieluni, mielikuvitukseni on
levoton, eikä sydämeni löydä tyydytystä; ei mikään riitä minulle,
suruun totun yhtä helposti kuin nautintoonkin, ja elämäni tuntuu
päivä päivältä tyhjemmältä; on enää ainoastaan yksi mahdollisuus:
matkustaminen. Heti kun pääsen, lähden, vaan en Eurooppaan,
Jumala varjelkoon! — menen Ameriikkaan, Arapiaan ja Intiaan, —
ehkä kuolema tulee jossain matkalla. Toivon ainakin, ettei tämä
viimeinen lohdutus niin pian lopu, kun tuulet ja huonot tiet antavat
siihen apuansa." — Näin hän puheli ja sanansa tarttuivat muistiini,
sillä ensi kertaa elämässäni kuulin viisikolmatta vuotiaan ihmisen
noin puhuvan, ja Jumala suokoon sen olevan viimeisenkin… Mikä
kumma! —
Olkaa hyvä sanokaa, jatkoi alikapteeni, minun puoleeni kääntyen:
tehän olette ollut pääkaupungissa, ja aivan äskettäin — onko siellä
kaikki nuoriso samanlaista?
Vastasin, että on paljon ihmisiä, jotka puhuvat aivan samaa;
luultavasti on niitäkin, jotka puhuvat totta, ja että elämään
kyllästyminen niinkuin kaikki muodit, alkaen ylimmistä kerroksista,
siirtyy alempiin, mutta usein eniten kärsivät koettavat salata
onnettomuuttaan kuin jotain pahetta. Alikapteeni ei ymmärtänyt
näitä hienouksia, pudisti vain päätään viekkaasti hymähtäen.
— Arvelen että ranskalaiset ovat tuoneet ikävöimisen?
— Ei, vaan englantilaiset.
— Vai niin!… vastasi hän; hehän ovatkin aina olleet ilmeisiä
juoppoja!…
45. Ehdottomasti muistui mieleeni eräs moskovalainen rouva, joka
vakuutti ettei Byron ollut muuta kuin juoppo. Muuten, oli
alikapteenin huomautus anteeksi annettava. Voidakseen pysyä
raittiina, hän tietysti koetti uskotella, että kaikki onnettomuus
maailmassa johtuu juoppoudesta.
Kuitenkin hän jatkoi kertomustaan näin:
— Kasbitshia ei näkynyt sen jälkeen. Vaan, en tiedä miksi, en
voinut karkoittaa mielestäni ajatusta, ettei hän tänne turhaan tullut,
ja että hänellä oli jotain pahaa mielessään. — Kerran saa Petshorin
minut lähtemään kanssaan metsäsianpyyntiin. Otimme viisi
sotamiestä mukaan ja läksimme varhain aamulla. Kello kymmeneen
asti kuleksimme kaislikossa ja metsässä, vaan otusta emme nähneet.
"Emmekö kääntyisi?" sanoin minä. "Ei maksa vaivaa yrittää? on kai
sattunut onneton päivä!" Vaan kuumuudesta ja väsymyksestä
huolimatta, ei Grigorij Aleksandrovitsh tahtonut palata ilman
saalista… Semmoinen oli mies: minkä kerran sai päähänsä, ei
hellittänyt; äiti oli varmaankin lapsena hemmotellut… Puolenpäivän
aikaan löysimme kirotun metsäsian: pau! pau! ei sattunut: pakeni
kaislikkoon… olihan sattunut onneton päivä!… Ja niin me vähän
levähdettyämme läksimme kotiin.
— Ratsastimme vieretysten äänettöminä, annoimme suitsien
riippua ja olimme jo melkein linnoituksen kohdalla, puut vaan estivät
meitä sitä näkemästä. Yhtäkkiä kuului laukaus… katsahdimme
toisiimme: meidät valtasi sama epäilys… Päistikkaa nelistimme
laukausta kohti, ja näimme vallille kokoontuneen joukon sotamiehiä,
jotka kaikki osottivat kedolle päin, jota pitkin näimme ratsastajan
kiitävän täyttä laukkaa, pidellen jotain valkoista esinettä satulassaan.
46. Grigorij Aleksandrovitsh kiljasi, tempasi pyssyn olalta — ja samaa
tietä; minä perässä.
— Onneksi eivät hevosemme olleet väsyneitä, joten me nopeasti
lähestyimme ratsastajaa… Ja viimein minä tunsin Kasbitshin, vaan en
voinut erottaa mitä hän piteli satulassaan. Huusin Petshorinille: se on
Kasbitsh!… Hän katsahti minuun päätään nyökäyttäen ja löi
hevostaan.
— Nyt olimme enää muutaman askeleen päässä hänestä; lieneekö
hänen hevosensa ollut väsynyt tai huonompi kuin meidän, vaan
kovista ponnistuksistaan huolimatta ei se mennyt eteenpäin. Luulen
hänen tällä hetkellä muistaneen Karagesiään…
— Näin Petshorinin tähtäävän… "Älkää ampuko!" huusin hänelle:
— "säästäkää latinkia; saammehan me hänet kiinni muutenkin." —
Kyllä se nuoriso aina tulistuu sopimattomasti… — Kuului laukaus,
luoti oli lävistänyt hevosen takajalan: vauhdissa meni se vielä jonkun
hyppäyksen eteenpäin, kompastui ja kaatui polvilleen. Kasbitsh
hyppäsi maahan, ja silloin me huomasimme hänen pitelevän
hunnutettua naista… Se oli Bela… Bela raukka! Kasbitsh huusi meille
jotain omalla kielellään ja kohotti miekkansa häntä kohti… Ei ollut
aikaa vitkasteluun. Nyt ammuin minä vuorostani, onnistuen; kuula
sattui luultavasti hänen olkapäähänsä, koska miekka heti putosi
hänen kädestään. Savun hajaannuttua näimme maassa makaavan
hänen hevosensa ja sen vieressä Belan; vaan Kasbitsh heitettyään
pyssynsä pensastoon kiipesi kuin kissa jyrkkää kallionseinää ylös.
Teki mieleni ampua hänet sieltä, vaan ei pyssyni ollut ladattu!
Hyppäsimme satulasta, kiiruhtaen Belan luo. Hän raukka makasi
liikkumattomana, veri vuoti haavasta virtana… Peto! olisi edes
sydämeen pistänyt, niin olisi heti henki paennut, vaan kun lyö
47. selkään… semmoinen on oikea ryövärin isku! Bela oli tajuttomana.
Me revimme hunnun, sitoen sillä haavan niin kireästi kun voimme.
Turhaan suuteli Petshorin hänen kylmiä huuliaan — ei mikään
saattanut häntä tuntoihinsa.
— Petshorin istui satulaan, minä nostin Belan hänen eteensä; hän
kietoi kätensä hänen ympärilleen, ja hiljalleen me läksimme
paluumatkalle. Lyhyen vaitiolon jälkeen sanoi Grigorij
Aleksandorvitsh minulle: "Kuulkaahan Maksim Maksimovitsh, tällä
tavalla emme saa häntä elävänä kotiin." — "Totta on!" sanoin minä,
ja me läksimme eteenpäin täyttä laukkaa. — Linnoituksen portilla
odotti meitä suuri joukko ihmisiä. Varovasti kannoimme haavoitetun
Petshorinin asuntoon lähettäen kutsumaan lääkäriä. Vaikka tämä
olikin juovuksissa, tuli hän kuitenkin, tutki haavan ja ilmoitti, ettei
sairas voi elää päivää kauemmin, mutta hän erehtyi…
— Paraniko hän? kysyin alikapteenilta, tarttuen hänen käteensä
ilostuneena.
— Ei, vastasi hän, vaan lääkäri erehtyi päivissä, sillä hän eli kaksi
päivää.
— Selittäkäähän minulle, miten Kasbitsh ryösti hänet?
— Se tapahtui näin: huolimatta Petshorinin kiellosta Bela poistui
linnoituksesta, mennen joelle. Oli hyvin kuuma; hän istui kivelle
laskien jalat veteen. Kasbitsh hiipi takaa, tukki häneltä suun ja vei
pensastoon, jossa hyppäsi hevosen selkään, lähtien laukkaamaan!
Kuitenkin oli tyttö ehtinyt kerran huutaa; vahtisotamiehet
hämmentyivät, ampuivat, mutta ohi, ja silloin juuri me saavuimme
paikalle.
48. — Vaan minkätähden tahtoi Kasbitsh viedä hänet?
— No mutta! ovathan tsherkessit tunnettuja varastamishalustaan:
mikä on otettavissa, se otetaan; vaikka ei olisi tarpeenkaan, niin
varastetaan… pyydän, antakaa se heille anteeksi! — Sitäpaitsi olihan
hän ihastunut Belaan.
— Ja Bela kuoli?
— Kuoli; vaan kauan sai kärsiä, ja kyllä mekin näimme vaivaa.
Noin kymmenen ajoissa illalla tuli hän tajuihinsa; me istuimme
vuoteen vieressä; heti silmänsä aukaistuaan, alkoi hän kutsua
Petshorinia. — "Olen luonasi armaani!" vastasi tämä ottaen hänen
kätensä. — "Minä kuolen!" sanoi Bela. — Koetimme lohduttaa häntä:
puhuimme, että lääkäri on luvannut parantaa hänet. Hän pudisti
päätään kääntyen seinään päin; hän ei olisi tahtonut kuolla!… Yöllä
hän alkoi hourailla; päätä poltti, vaan pitkin ruumista kulki kylmiä
väreitä ja hän halusi kotiin vuoristoon… Sitten hän puhui
Petshorinista; kutsui häntä lempinimillä ja moitti siitä, ettei tämä
enää rakastanut armastaan. Petshorin kuunteli häntä vaieten, pää
käsien nojaan painuneena; en huomannut yhtään kyyneltä hänen
silmissään. Eikö hän voinut itkeä, taikka hillitsikö hän itsensä — en
tiedä; mitä minuun tulee — en ole koskaan nähnyt mitään
liikuttavampaa. — Aamupuolella hän lakkasi hourailemasta; tunnin
verran hän makasi liikkumattomana, kalpeana, ja niin heikkona että
tuskin voi huomata hänen hengittävän; sitten hänen tuli helpompi
olla ja hän alkoi puhua, vaan ajatelkaas mistä?… Ainoastaan kuoleva
voi ajatella semmoista!… Hän rupesi suremaan ettei hän ollut
kristitty, eikä hänen sielunsa voi kohdata Grigorij Aleksandrovitshin
sielua toisessa maailmassa, vaan että toinen nainen tulee hänen
kumppanikseen taivaan valtakunnassa. Pisti päähäni kastaa hänet
49. Welcome to our website – the perfect destination for book lovers and
knowledge seekers. We believe that every book holds a new world,
offering opportunities for learning, discovery, and personal growth.
That’s why we are dedicated to bringing you a diverse collection of
books, ranging from classic literature and specialized publications to
self-development guides and children's books.
More than just a book-buying platform, we strive to be a bridge
connecting you with timeless cultural and intellectual values. With an
elegant, user-friendly interface and a smart search system, you can
quickly find the books that best suit your interests. Additionally,
our special promotions and home delivery services help you save time
and fully enjoy the joy of reading.
Join us on a journey of knowledge exploration, passion nurturing, and
personal growth every day!
testbankdeal.com